Filosofian puutarhassa

Mikä on rehellinen ihminen varkaiden valtakunnassa?

2012-03-12T22:18:00.002+02:00

Joudun taas myöntämään olleeni väärässä. Olen monta vuotta ollut huolissani demokratian taantumisesta korporaatioiden vallan alle. Eipäs. Kyllä minun on myönnettävä että Saku Timonen on oikeassa ja vuoden 2012 Suomessa jossa yritysvalta vasta petaa jalansijoja, kleptokratia on jo täällä. Minä mietin, mikäköhän mahtaa olla rehellisen, hyvään pyrkivän ihmisen asema varkaiden valtakunnassa?

Nämä ovat kovia päiviä niille jotka uskovat sen tyyppisiin asioihin kuin sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, yhteiskuntavastuuseen ja siihen ettei laki salli kaikkea mitä se ei kiellä. Jaksaisiko edes uskoa, ellei omistaisi virallisia idealistin papereita? Ellei tietäisi, että ellei hyvä lopulta voita, kaikki häviävät? Finnairin bonusjärjestely saattoi olla lain kirjaimen mukainen, mutta oikeudenmukaisuus siitä oli kaukana. Ei ole montaa viikkoa kun naurettiin sille miten Kreikassa joillekin valtion palkollisille maksettiin töihin ajoissa tulemisesta. Suomeen eroa on vain se, että Suomessa apurahatutkijoiden (jotka siis maksavat omasta pussistaan yleiskustannuslisänä tunnetun korvauksen siitä että saavat edustaa yliopistoa tutkijan eivätkä jatko-opiskelijan tittelillä) ohella myös tavalliset duunarit saavat maksaa palkanalennusten muodossa työn tekemisen ilosta, ja töihin tulemisesta maksetaan vain harvoille johtajille sitäkin avokätisemmin. Se ottaa joka pystyy, ja siltä otetaan joka ei voi puolustautua. Björnwahlrooseille voi räksyttää, mutta onko räksytyksestä hyötyä jos hän kuitenkin edustaa erästä keskeistä yhteiskunnalllista ihannetta jota moni tavoittelee, jopa räksyttämisen ohessa. Ei, tarvitsisimme parempia ihanteita ja ihmisiä jotka määrätietoisesti pyrkivät niihin omissa, valtavirtaa vastaan uivissa elämissään. Kritiikki ei riitä, ahneuden valta tulee haastaa sekä yksityisesti että yleisesti.

Kaiken keskellä minäkin suunnittelen osallistuvani kilpailuun vallasta, syksyllä odottavien kuntavaalien muodossa. Ei sillä ettenkö tuntisi olleeni jo lautakunnassa nauttimieni voileipien arvoinen paarma Lohjan jalorotuisen hevosen kupeessa, mutta voisin minä tilaisuuden saadessani pitää valtuustosalissakin jokusen puheen sellaisista aiheista kuin lähipalveluiden säilyttäminen, kestävä kehitys, laillisuus ja hyvä hallinto sekä vastuullinen päätöksenteko. Voi olla, että keksisin muutakin. Näin aluksi olen kuitenkin pohtinut, miten menestyisin jos ottaisin vaalilupauksikseni seuraavat asiat jotka olen havainnut kaikkea muuta kuin itsestäänselvyyksiksi luottamushenkilöiden toiminnassa.

Lupaisin ilmaantua paikalle jokaiseen tehtävääni kuuluvaan kokoukseen, ellei minulla ole ylivoimaista estettä. Tähän mennessä en ole koskaan ollut poissa kokouksesta, mutta tiedän kyllä useita maineikkaampia luottamushenkilöitä joilla ylivoimaisia esteitä voi olla vuoden jokaikisen kokouksen aikaan- vieläpä ilman että varajäsentä on hälytetty paikkaamaan. Lupaisin olla kysymättä esittelevältä virkamieheltä, mitä mieltä minun tulee jostakin olla tai miten minun pitäisi äänestää. Lupaisin myös olla sanomatta, etten minä voi tällaisesta asiasta päättää tai edes muodostaa mielipidettä. Lupaisin älähtää, jos joku yrittää tehdä päätöstä joka on parhaan tietoni mukaan lainvastainen. Oikeastaan voisin luvata saman tien älähtää myös päätöksistä jotka ovat parhaan tietoni mukaan epäeettisiä. Niin, ja voisin luvata sen että pidän selkeästi ja todistetusti antamani lupaukset tai annan pirun hyvän selityksen siitä jos pyörrän puheeni. Hyvällä selityksellä tarkoitan huomattavasti parempaa selitystä kuin ”esittelevä virkamies olikin toista mieltä. Ja sillä oli prujujakin.” Lupaisin myös tulkita kaupungin virallista kantaa tiukemmin jääviyssäännöksiä ja jäävätä itseni aina kun edes epäilen puolueettoman harkintakykyni vaarantuneen, en vain silloin kun laki pakottaa (mikä sekin on joskus kovin paljon vaadittu pieneltä päättäjältä). Sen verran aktiivisia luottamushenkilöt ja heidän varajäsenensä kuitenkin ovat, että toimielimen päätösvaltaisuus tuskin vaarantuisi siitä että ihmiset vastustaisivat kähmintää ja ystävänpalveluksia vähän tarmokkaammin. Ainoa käytännöllinen aivosoluni kuitenkin väittää, että nämä eivät ehkä ole sittenkään hyviä vaalilupauksia, olkoonkin etten millään keksi miksi ne eivät sitä ole. Täytynee keksiä jotakin lennokkaampaa mainoksia varten.

Mitenköhän sitä ilmaisisi vaikka sen, että kaikesta huolimatta uskon edelleen siihen ettei vastuu ole vanhentunut käsite? Vai kannattaako siitä edes puhua jos haluaa vakuuttaa äänestäjät siitä että on hyvä vaihtoehto eikä pelkkä taivaanrannanmaalari?

Poikien uskonnollinen ympärileikkaus on raakaa väkivaltaa

2012-03-08T10:39:00.006+02:00

Åbo Akademin judaistiikan professori Antti Laato hyökkäsi Kotimaa 24 -sivustolla rajusti kansalaisjärjestöjen allekirjoittamaa poikien ympärileikkauksien kieltämistä vaativaa kannanottoa vastaan. Sexpon puheenjohtaja Tommi Paalanen vastasi. Myös Paholaisen Asianajaja tarttui aiheeseen. Päätin tarttua minäkin. Sen verran käsittämätöntä Laaton logiikka on. Näin aluksi on kuitenkin sanottava, että vaikka asiasta voi argumentoida paljonkin, pohjimmiltaan kysymys on erittäin yksinkertainen. Etiikan kannalta keskeistä ei ole, millä perusteilla terveiden pikkulasten sukuelinten silpominen hyväksytään konservatiivisten juutalaisten ja muslimien yhteisöissä, vaan se että pikkulapsia ylipäätään paloitellaan.

Minulla ei ole epäilystäkään siitä etteivätkö islam ja juutalaisuus selviytyisi, vaikka lapsia ei saisikaan silpoa koska vanhemmat tahtovat olla perinteikkäitä. Vihapuheesta parkuville on ensinnäkin huomautettava, että kenelläkään tuskin on mitään aikuisten vapaaehtoista kehonmuokkausta vastaan. Ainoastaan lasten silpominen on moraalisesti tuomittavaa. Toiseksi, jotenkin juutalaisuutta ja islamia on voinut harjoittaa länsimaisissa sivistysvaltioissa joiden lait kieltävät sellaiset kirjoitusten hyväksymät perinteikkäät teot kuin erilaisten pahantekijöiden tappamisen, orjien pitämisen ja vaimojen fyysisen kurittamisen. Niin, jopa vaimojen esineellistämisestä on alettu vähitellen pääsemään. Voitaisiinko seuraavaksi ajatella etteivät lapset ole vanhempiensa omaisuutta vaan täydet ihmisoikeudet omaavia yksilöitä joilla on sama oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen kuin aikuisillakin? On irvokasta, jos laki kieltää lasten ruumiillisen kurittamisen mutta sallii pysyvän vamman tuottamisen siinä tapauksessa että vanhempi huomaa vedota uskontoon. On järkyttävä ajatus, että teko josta aikuiselle tehtynä puhuttaisiin pahoinpitelynä, perheväkivaltana ja pysyvän vamman tuottamisena, on ymmärrettävää kulttuuriperinteen ylläpitoa silloin kun uhrina on oma pieni lapsi. Fyysisen väkivallan lisäksi kysymys on myös uskonnonvapauden loukkaamisesta. Poika voi aikuistuttuaan havaita olevansa uskonnoton tai muunuskoinen, mutta se havainto ei enää palauta silvottua kehoa ennalleen. Mikä ongelma se on jos ympärileikkaamatonta lasta ei voi pakkoliittää vanhemman uskontoon? Ei yhtään lasta pitäisi muutenkaan pakkoliittää uskonnon sen paremmin kuin poliittisen puolueenkaan jäseneksi, ei juridisesti eikä väkivalloin. Uskontotiedon jakamisen, omien arvojen esille tuomisen ja oman tapakulttuurin esittelyn tulee riittää vanhemmille.

Laato vetoaa siihen, että lääketieteellisessäkin ympärileikkauksessa on riskinsä. No ilman muuta. Väännetään siis tämäkin rautalangasta. Se että lääkäri arvioi lääketieteellisen toimenpiteen tarpeelliseksi tarkoittaa, että hän arvioi toimenpiteen ja siihen liittyvän komplikaatioriskin ottamisen olevan enemmän potilaan edun mukaista kuin sairaana pysymisen. Täydellisen riskittömiä toimenpiteitä tai lääkityksiä ei olekaan, vaan lääketieteessä kyse on aina hyötyjen ja haittojen punnitsemisesta. Pienen lapsen tapauksessa päätöksentekovastuu on vanhemmilla, ja heillä on ankara moraalinen velvollisuus toimia lapsen hyvinvoinnin turvaamiseksi. Fyysinen koskemattomuus on kait aika perustavaa hyvinvointia. Erityisen kieroutunutta on tähän vasta-argumentiksi usein esitetty ajatus siitä että jumala rankaisisi lasta operaation puuttumisesta tai ei hyväksyisi häntä, sillä miten lapsen viaksi voidaan lukea tapahtumaa jonka tapahtumiseen hän ei ole voinut itse vaikuttaa? Jumalolento voi toki voi tehdä mitä haluaa, sanon vain että jossakin pitäisi mennä se raja jossa ihmisen hälytyskellot soivat sen verran että hän toteaisi ettei jumala ole kunnioituksen ja palvomisen arvoinen. Minusta sen rajan pitäisi mennä hyvin kaukana oman lapsen pahoinpitelystä.

Esimerkiksi juutalaiset voisivat joko lykätä uskonnollisen yhteisön jäseneksi ottamista kunnes henkilö on täysi-ikäinen ja ilmaisee halun liittyä yhteisöön. Sitä ennen he voisivat lähteä vaikka siitä että juutalaisuus on ennen kaikkea etninen uskonto ja katsoa, löytyykö lapselta tarvittavat juutalaiset esivanhemmat (Israelin valtion suosima menetelmä selviteltäessä ihmisten juutalaisuutta). Muslimit taas voisivat ottaa mallia sahaboista, ensimmäisistä muslimeista ja profeetan täysikasvuisista aikalaisista jotka reippaasti ympärileikkauttivat itsensä vakuututtuaan islamin totuudesta. Etnisen ja kulttuurisen yhteisön jäsenyyden saa syntymässä; päätös yhteisön harjoittavaksi jäseneksi liittymisestä taas on joka tapauksessa sellainen jota yhteisö, vanhemmat tai edes jumalat eivät voi yksilön puolesta tehdä vaikka taustalla olisi millaiset riitit. Vain yksilö voi valita harjoittaa uskontoaan, olla uskontokuntansa edustaja vain paperilla, tai peräti luopua uskonnosta kokonaan. Ihan riippumatta siitä mitä mieltä jumalat asiasta ovat, maallisiin ihmisoikeuksiin kuuluu vapaus valita niin kuin parhaaksi näkee ja tulla tunnustetuksi itse valitun katsomuksen edustajaksi ilman nutinoita ja alaviitteitä. Kolmas vaihtoehto on muuttaa rituaalia ja tehdä ympärileikkauksesta symbolinen siten ettei konkreettista verenvuodatusta tarvita. Muitakin vaihtoehtoja varmasti on, enkä lainkaan epäile etteivätkö rabbit ja imaamit keksisi jotakin, jos se olisi tarpeen.

Antisemitismi ja islamofobia ovat todellisia ongelmia tänäkin päivänä. Vainoa ei kuitenkaan ole se jos yhteiskunta käskee jotakuta pidättäytymään väkivallasta heikompiaan kohtaan. Miten lasten pahoinpitelystä puhuminen voi olla vihapuhetta? Tarvitsevatko aikuisten ihmisten muodostamat, lain suojaamat uskonnolliset yhteisöt todella enemmän yhteiskunnan suojelua kuin väkivallan uhkaamat pikkulapset? Mitä siitä tulee jos julistamme tietyt uskonnot pyhimyskerhoiksi joiden jäsenet eivät voi koskaan tehdä mitään väärää, eivät edes silloin kun he tekevät tekoja jotka olisivat suuria vääryyksiä muiden kansalaisten tekeminä? Käsittääkseni on olemassa keskitie, se ettei ketään ei sen paremmin vihata kuin julisteta paavillisen erehtymättömäksi ja ikuiseksi marttyyriksi viiteryhmänsä perusteella. Sivistyneessä yhteiskunnassa yhdenkään ryhmän sisäisiä normeja ei voida nostaa ihmisoikeuksien yläpuolelle. Tämä on yhteiskuntasopimuksen perusta, ja uskonto joka asettaa itsensä maallisen lain yläpuolelle on ryhmä joka on rikkonut yhteiskuntasopimuksen. Sivistynyt yhteiskunta on se joka kohtelee kansalaisiaan lähtökohtaisen yhdenvertaisina ja arvostelee heidän tekojaan yhtäläisillä mittareilla. Jos se näyttää lapsen pahoinpitelyltä, se on lapsen pahoinpitely ja sellaisena arvosteltava, riippumatta siitä miten liikuttavalla taustakertomuksella tekijä on tekonsa oikeuttanut tai siitä mihin kansanryhmään hän kuuluu. Poikien ympärileikkauksen suvaitseminen ei ole kulttuurista suvaitsevaisuutta, vaan se on uskonnollisten normien korottamista valtion lakia ja kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia suuremmiksi suvereeneiksi. Se on raa'an lapsiin kohdistuvan väkivallan hyväksymistä.

Revontulia!

2012-03-07T12:11:00.004+02:00

Avaruus.fi:n mukaan toissapäivän vastaisena aamuyönä Auringossa sattui iso hiukkaspurkaus. Nyt purkausalue on kääntymässä meihin päin. Se saattaa tarkoittaa haastavia aikoja satelliiteille, mutta täällä alhaalla se tarkoittaa lähinnä sitä että myös eteläisen Suomen asukkailla on mahdollisuus nähdä revontulia vielä tänä iltana. Ursan revontulijaoston puheenjohtajan Tom Eklundin mukaan mahdollisuudet uusiin magneettisiin myrskyihin seuraavan parin viikon aikana ovat hyvät, joten tiedotteita kannattaa seurailla. Koska revontulet ovat yläilmakehän ilmiö, pilvinen sää voi estää havaitsemisen.

Ursan Taivaanvahtiin tulleen havaintoilmoituksen mukaan viimeyö oli Sodankylässä aktiivinen revontuliyö. Tampereella ja Hollolassa nähtiin rauhallisempia revontulia. Virkkalassa emme revontulia nähneet ennen kuin kiristyvä pakkanen hääti takapiha-astronomit takaisin sisälle vilttien suojaan. Lupaavalta kuitenkin näyttää. Joten jos aikaa on ja taivas näyttää selkeältä, pimeän tultua kannattaa pukea lämpimästi ja käydä kurkistamassa, josko jotakin näkyisi. Jos mukaan nappaa kiikarit, ne kannattaa revontulia odotellessa suunnata kohti komean täysikuun maisemia.

...koska voi tulla ero

2012-03-05T20:33:00.003+02:00

Nykypäivän perheellisen ihmisen hidastamista häiritsee usein avioeron pelko, ja se pelko on yllättävän suuri. Se pitää puolisoita kaukana toisistaan: molempien on tehtävä omaa uraa ja ansaittava rahaa. Ei uskalla jäädä kotiin, ei edes ottaa osapäiväistä tai vähemmän vaativaa työtä. Molempien pitää osata tehdä kaikkia kotitalouden töitä, ja tehdä niitä täsmälleen saman verran. Että sitten pärjää, jos tulee ero. Parasta on myös olla ryhtymättä mihinkään sekopäisiin puuhiin kuten perheyrityksiin, talonrakennusprojekteihin tai omenatarhoihin. Jos sellaiseen ryhtyy, on helisemässä sitten kun tulee se ero. Aivan kuin ero olisi mörkö joka kapuaa savupiipusta sisään omia aikojaan, ei maallinen oikeustoimi joka vähintään toisen puolison tulee itse valita aktiivisesti toimimalla.

Vika ei ole lainsäädännössä. Perhehelvetistä tulee olla ulospääsy, ja sen ulospääsyn pitää olla saatavilla niin helposti että uupunut, väsynyt ja vähemmän selkeästi ajatteleva ihminenkin kykenee sitä käyttämään. Meidän perheessä on mietitty pidemmältikin, missä se vika sitten on. Olemme paikallistaneet sen puhumiseen, tai oikeastaan helmasyntiin eli vaikenemiseen. Toinen hyvä paikka etsiä vikaa on suhteen alkupuoli. Valitsemmeko aviopuolison oikeilla kriteereillä? Tutustutaanko tarpeeksi hyvin? Halutaanko naimisiin tosissaan ja vakavalla mielellä, vai vain tavan ja huvin vuoksi? Voiko eroaminen olla siistiä ja helppoa muille kuin ihmisille jotka eivät ole itsestään paljon toiselle antaneetkaan? Ja miksi kukaan haluaisi naimisiin sellaisen kanssa joka ei ole valmis antamaan yhteiseen yritykseen kaikkeaan?

Monet sanovat, että avioliiton rakentaminen sellaiseksi ettei siinä ole varmistuksia eron varalta, on merkki sinisilmäisyydestä. Itse rohkenen olla jokseenkin päinvastaista mieltä: ihmiset joille ero on todellinen, mahdollinen vaihtoehto päättää liitto, ovat ihmisiä jotka eivät aivan täysin ymmärrä eron hintaa. Aivan kuin yksinäisyys, särkyneet unelmat ja sydämet olisivat pikkujuttuja konkreettisen materian rinnalla.

Siinäkin tapauksessa että eropäätös on ainoa keino ulos umpikujasta, se tulee kalliiksi. Epäselvää on etukäteen lähinnä se, missä muodossa hinta omalla kohdalla erääntyy. Pienen pintaraapaisun erojen inhimillisestä hinnasta näkee tilastoista jotka kertovat repivistä ero- ja huoltajuusriidoista, kertomuksista elämänhallinnan romahtamisesta, terveysongelmista ja syrjäytymisestä, sekä tietysti ”järkevöitymiseksi” ja ”aikuistumiseksi” selitetystä kyynistymisestä ja katkeroitumisesta. Jos joku on tavannut joskus ihmisen jota ero ei ole raadellut, esitelkää hänet ihmeessä minullekin. Itse olen kyllä tavannut ihmisiä joille ero on ollut selkeästi oikea ratkaisu, sekä ihmisiä jotka ovat selvinneet avioerostaan siististi ja jopa ”löytäneet uuden onnen” ja ”ottaneet opiksi tehdyistä virheistä”. Valitettavasti he eivät siis kelpaa todisteeksi. Enhän yritäkään puhua suomalaisten suosikkiaiheista eli pärjäämisestä ja vaikeuksien kautta uuteen kukoistukseen-tarinoista vaan siitä että pärjääminen tai edes voitokkuus ovat huonoja inhimillisen hyvinvoinnin mittoja. Joku minua asiantuntevampi voisi vaihteeksi vaikka puhua kärsimyksestä, surusta, pettymyksestä, katkeruudesta sekä niistä jäljistä jotka erossa läpikäytävät tunteet tapaavat ihmiseen jättää.

Avioeroon voi muodikkaan totuuden mukaan parhaiten varautua light-avioliitolla, eli avioliitolla joka purkautuu siististi kuin vanha villapaita. Avioehto on itsestäänselvyys. Erillisten sukunimien pitäminen on tasa-arvoista. Myös oma ystäväpiiri, oma ura sekä kaikkien kotitöiden hallinta ovat tärkeitä. Että arki sujuu hyvin, jos tulee vaikka ero. Yhteiset ateriat ovat turhuutta, yhteisestä ruokalistastakaan tuskin voi sopia ilman että joku tuntee tekevänsä kohtuuttomia uhrauksia. Monen asian annetaan mennä puolison edelle -ja annetaan polttoainetta itseään toteuttavalle ennusteelle, sillä kukapa haluaisi olla puolisonsa elämässä kahdenneksikymmenenneksi tärkein asia? Kuka haluaa kerran toisensa jälkeen tulla työnnetyksi sivuun koska toisella on aina parempaa ja tärkeämpää tehtävää ja ajateltavaa? Sillä energialla mikä kevytavioliiton ja ylläpitoon ja kaikkien yksityiskohtien sortteeraukseen menee, jaksaisi kyllä tehdä paljon asioita jotka lisäävät yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Avioerosta, niistä tempauksista jotka juuri meidän perheessä voisivat siihen johtaa, ja eroon liittyvistä peloista pitää pystyä puhumaan kotona. Puhumisella tarkoitan nyt varsin syvällistä keskustelua, en kliseidenvaihtoa. ”Minä en aio ikinä ottaa sinusta eroa” on lause joka on ilman muuta mukava kuulla, mutta konkreettista hyötyä siitä ei tällä kertaa ole. Kliseidenvaihto on siitä mielenkiintoinen ilmiö että sitä helposti luulee keskusteluksi, mutta keskustelua se ei kuitenkaan ole. Se on sellaisten käsitysten esittämistä joita joko uskoo toisen haluavan kuulla tai sellaisten käsitysten ilmaisemista joita uskoo kaikilla kunnon ihmisillä olevan. Mutta harva ihminen on sisimmässään kaikin puolin kunnollinen, ja se mitä puolison pitäisi haluta toiselta ensimmäisenä kuulla, on sittenkin totuus. Muilla kuin totuutta koskevilla keskusteluilla on harvemmin suuria, myönteisiä vaikutuksia yhteiseen elämään. Ei, rakastavien puolisoiden ei ole helppoa puhua avioeron uhasta ja pelottavuudesta ja siitä miltä peikko näyttäisi juuri meidän kotona, mutta kun olisi vaan pakko. Halu säästää toisen tunteita on usein voimakas, mutta senkin yli on päästävä. On puhuttava siitä, mitkä asiat ja elämäntilanteet voisivat tuntua ylivoimaisilta ja sitten mietittävä toimintamalleja joiden avulla tilanteesta voisi ehkä suoriutua ilman avioeroa. Kaikkeen ei tietenkään voi varautua, se on selvä. Vaan minusta kuulostaa siltä ettei moni pariskunta ole miettinyt avioerolle vaihtoehtoisia ratkaisuja edes tavallisimpien kriisien kuten elintason romahduksen, ulkopuolisten suhteiden, addiktioiden tai mielisairauden, kyllästymisen tai pidemmän riitelykauden varalle.

Onko tarmokas avioeroon varautuminen sittenkin helpompaa ja hauskempaa kuin yhteisen elämän rakentaminen? Ovatko perhe ja avioliitto ylipäätään investoimisen, suojelemisen, puolustamisen ja uhrauksien arvoisia vai ovatko ne vain elämän kivoja sisusteita jotka ovat miellyttäviä mutta pohjimmiltaan poisheitettäviä? Näenkö puolisoni pohjimmiltaan ihmisenä joka on kunniallinen, ehdottoman luotettava, minun parastani parhaansa mukaan ajatteleva ja rakkauteni arvoinen, vai epäilenkö ikuisesti hänen olevan vihollinen joka on jollain kierolla tempulla saanut minut nalkkiin? Jos jälkimmäistä, eikö sitten olisi johdonmukaista nähdä itsensäkin tyhmänä, helposti höynäytettävänä, alistamista kerjäävänä tulevana luuserina?

Kestävää perhettä ei tehdä kirkossa eikä maistraatissa. Piintyneet avoliittoilijat ovat siinä oikeassa ettei tosi rakkaus seremonioita kaipaa. Arjen pieniä valintoja se kuitenkin kaipaa. Vaikeus on siinä että ne valinnat ovat pieniä ja ne on ripoteltu elämän eri alueille. Pienet arkiset valinnat tapaavat olla ”tärkeitä” vasta siinä vaiheessa kun ne ovat niitä kuuluisia viimeisiä korsia. Onnellinen perhe-elämä on pitkälti sitä että miettii asioita ensiksi yhteenkuuluvuudentunteen edistämisen kannalta. Millaista perhettä tekomme, sanamme ja ajatuksemme rakentavat? Vai nakertavatko ne sitä arjen pienillä epäluottamuslauseilla?

Lumihiutaleen ja tähden välissä

2012-03-04T22:22:00.003+02:00

"To live content with small means; to seek elegance rather than luxury, and refinement rather than fashion; to be worthy, not respectable, and wealthy, not rich; to study hard, think quietly, talk gently, act frankly; to listen to stars and birds, to babes and sages, with open heart; to bear all cheerfully, do all bravely, await occasions, hurry never. In a word, to let the spiritual, unbidden and unconscious, grow up through the common. This is to be my symphony."

-William Henry Channing-

Kuluttavan elämäntavan hinta on nousussa. Törmäsin Kulutusjuhlan kautta Jukka Lahden mietintöihin puhelinmyyjistä. Kotiin ja vapaa-aikaan asti lonkeronsa tunkeva henkilökohtainen markkinointi on Lahden mukaan hinta, jonka ihmisen on maksettava siitä että elämässä on mukavuuksia, kuten pikalomia New Yorkissa, iPadeja, ravintolaillallisia, FullHD-televisioita. Vaihtoehtona Lahden mukaan on ”vaatimaton elämä ilman mukavuuksia”.

Niin. Se on se hinta. Siis sen lisäksi että näistä ”mukavuuksista” vaaditaan rahaa joka pitää ansaita ahkeroimalla vuosi vuodelta huononevan työelämän kurimuksessa. Ja sen lisäksi, että esimerkiksi lentomatkustus tuhoaa ainoan tähtienvälisen avaruusaluksemme, planeetta Maan, ainoaa ilmakehää ja kerskakulutus kuluttaa ainoan lastiruumamme resursseja tarpeettomasti vaikka ihmiskunnan enemmistöllä olisi konkreettisia tarpeita joiden puute aiheuttaa suunnattoman määrän kärsimystä ja kuolemaa. Ja sen lisäksi että iPadien ja televisioiden kuluttajaystävällisten hintojen takana on työntekijöiden riistoa itsemurhan partaalle Kaukoidän tehtailla. Ja sen lisäksi että valinnat jotka teollisen ajan alussa vaativat taustalleen vain tietämättömyyttä, vaativat tänään aktiivista välinpitämättömyyttä, piittaamattomuutta ihmisten, ympäristön ja eläinten kärsimyksestä ja kuolemasta, kyynisyyttä, lujaa uskoutta omaan heikkouteen ja pienuuteen sekä itsekkyyttä. Tulevaisuudessa liikakansoitus, aavikoituminen ja puhtaan veden puute voivat johtaa siihen että vauraan, rauhallisen elämän hintana on valmius murhata osattomia lajitovereita jotka pyrkivät vain saamaan osansa siitä mitä pidämme luonnollisena oikeutenamme. Tämä on koko hinta. Onko se teistä kohtuullinen?

Kun oravanpyörä yskii, niin kuin se on tuntunut viime vuosina tekevän ympäri maailmaa, ratkaisu on juosta kovemmin, yksityistää rajummin, leikata enemmän. Koska vaihtoehtoja ei ole. Olemme vihastuttaneet Näkymättömän Käden, ja uhrauksia tarvitaan etenkin niiltä jotka ovat osoittautuneet kaikkein heikoimmiksi ja huonoimmiksi palvelijoiksi. Ellemme laske vaihtoehdoksi ankeaa, jämähtänyttä ja masokistista itsekuria vaativaa elämää ilman mukavuuksia. Näin meille kerrotaan niiden toimesta jotka ovat juoksussa muita edellä, tai ainakin kuvittelevat olevansa. Niiden toimesta, joiden henkilökohtaiset edut ovat hyvässä hoidossa ja joiden elämään yhteisen vyön kiristäminen ei kirpaise kuin epäsuorasti ja niin monen mutkan kautta ettei ajatus tahdo perässä pysyä. Niiden jotka kuvittelevat olevansa oman onnensa seppiä eivätkä tiedä hauraudesta, onnen vaihteluista eivätkä etuoikeutetuista asemistaan. Minä unelmoin siitä, että emme nielisi tätäkään viestiä purematta vaan kysyisimme itseltämme: ”Entä jos parempia vaihtoehtoja onkin? Entä jos vaihtoehtona olisikin Channingin sinfonia?” Menestys on välttämättä eksklusiivista. Jotta joku voisi olla menestyjä, on useampien oltava luusereita. Sen sijaan voimme valita arvokkuuden, tyytyväisyyden, rohkeuden ja rauhan, mahdollisuuksien ja voimien mukaan. Reagoinnin ja alistuneen hyväksymisen sijaan voimme valita vapauden ja sen mukana tulevan vastuullisuuden. Jos uskallamme. Meidän ei ole pakko haluta jos markkinoidaan. Ei ole pakko nauttia viihteen kuluttamisesta, vaan voi nauttia myös luomisesta, rauhasta, rakkaudesta. Ei ole pakko määritellä itseään suhteessa muiden parhaiden puoliin, vaan voi löytää paikkansa lumihiutaleen ja tähden välistä.

Uskaltaa toki pitää paljon. Pitää uskaltaa kyseenalaistaa valmiiksipureksitut mielipiteet. Pitää uskaltaa yrittää jotakin jota vasta harva on yrittänyt. Pitää uskaltaa uskoa itseensä, ei siihen että yksin voi pelastaa koko maailman vaan siihen että voi ehkä luoda edes itselleen ja perheelleen maailman jossa pätevät vahvimman oikeuden, kovimman pelurin ja villin viidakon lakien sijasta hiljaiset hyveet. Pitää uskaltaa arvella, että se minkä taakseen jättää ja mistä luopuminen aluksi on tuskallistakaan, ei sittenkään ehkä ole parasta mitä maailmalla on tarjottavana vaan että kätkettyjä aarteita voi olla olemassa niille jotka etsivät. Jokaisen elämän sinfonia on ainutlaatuinen, mutta luulen, että ensimmäisen nuotin on aina oltava rohkeus.

Mukavuudenkin voi määritellä uusiksi, niin ettei se enää tarkoita tänään uusia mutta kolmen vuoden päästä jo auttamattoman vanhentuneita muovisia esineitä tai vaihtuvien trendien mukaisia elämyksiä. Esimerkiksi minulle mukavuutta on mielenrauha. Se ettei mikään ajatus ole niin suuri, vaikea tai ahdistava että siltä pitäisi sulkea mielensä. Haittaako jos ei pääse New Yorkiin, jos ulko-oven aukaistessaan voi nähdä kahden miljoonan vuoden päähän ajassa ja avaruudessa, Andromedan galaksiin asti? Näyttäkää minullekin se vanha viski joka pärjää Puolison oman tarhan omenoista valmistamalle siiderille ja tekstiilit jotka ovat parempia kuin kotona omin käsin tehdyt tuotteet jotka eivät tiedä mitään massatuotannon ongelmista. Channingin maailmassa kriteerit hetkeksi täyttäneen ja ikuisesti murenevan tunkion päälle kapuamaan onnistuneen menestyjän sijaan peilistä katsoo luova, tuottava, vapaa ja tyytyväinen ihminen. Ihminen joka on kasannut itsensä ja unelmansa maailman tuulista ja huomannut, että kaikki on hyvää ja kestävää.

Ei, en voi sanoa että olisin vielä sellainen ihminen. Luulen kuitenkin, että tulevaisuus on valoisa. Jos onnistun pääsemään yli passiivisuudesta, reagoimisesta, pakoista, valmiiksi pedatuista valinnoista ja totuuksina tarjoilluista latteuksista jotka on helppo omaksua melkein huomaamatta. Jos kuulen valtakulttuurin kaupallisen mekastuksen alla sinfonian niin selvästi että saan merkittyä nuotit muistiin. Jos en eksy niin syvälle korkeisiin kivikyliin että unohtaisin lumihiutaleen ja tähden.

Elokuva viikonlopuksi

2012-03-02T18:18:00.004+02:00

Nyt kannattaa kaivaa viinirypäleet esiin ja hakeutua mukavaan asentoon. Tämä dokumentti amisheista, heidän historiastaan, elämäntavastaan ja sen haasteista tämän päivän Yhdysvaltojen valtavirtakulttuurin vastavirrassa nimittäin kestää melkein kaksi tuntia. Yksinkertaistamisesta kiinnostuneet voivat saada tästä kaikenlaisia ajatuksia, muut vähintään silmäniloa kauniista maalaismaisemista. PBS:n sivuilta dokumentin voi katsoa kokonaisuudessaan isommassa koossa, tässä on ensimmäinen osa.

Watch The Amish on PBS. See more from American Experience.

Kevään ensimmäisenä päivänä

2012-03-01T16:13:00.005+02:00

”On kevään ensimmäinen päivä! Ja ulkona oravat ajavat toisiaan takaa!”, tiedotti Puoliso innoissaan, kun vasta hieroin unta silmistäni ja mietin tokkuraisena, mikä on maa ja mikä valuutta. Lämpömittari ilmoitti että plussaa on useamman asteen verran, harmaa taivas lupasi pientä tihkua ja lunta rytisi katolta alas säännölliseen tahtiin. Kevät. Täällä tänään. Pitäähän sitä mennä katsomaan. Tungin kumisaappaisiin toisenkin parin villasukkia, puutarhahanskojen sisään lämpimät sormikkaat ja läksin ulos ihmettelemään tilannetta. Etiäiset pitivät paikkansa. Kevät oli saapunut. Harmaat pilvet eivät sataneet lumihiutaleita vaan vettä, linnut lauloivat ja ilmassa oli kosteuden tuoksu.

Lumi ylsi vielä hyvinkin polviin asti kun kahlasin pois lapioiduilta poluilta kohti puutarhaa ja omenapuita, ensimmäistä kertaa kuukausiin. Melkein huomaamatta käsi tarttui lähimmän omenapuuhun matalimpiin oksiin, toinen alkoi tottuneesti napsia viimevuotisia vesiversoja. Omenapuiden latvuksista lumet olivatkin sulaneet jo melkein kokonaan. Ei uskoisi että edellisestä kunnon tuiskusta on vasta päiviä. Puut nukkuvat vielä, mutta uni on käynyt kevyemmäksi. Muutama viikko, ja ne melkein pomppivat malttamattomina kevätauringossa odottaen että ehtisimme jo leikkuu-urakan loppuun. Leikkelin ihan vain verryttelymielessä yhden puun noin puoleenväliin. Se näkyy heti keittiön ikkunasta ja kutsuu jatkamaan ahkerointia. Kun lumi vähenee, tahtikin nopeutuu. Silti aikaa on vähän, vain niukin naukin riittävästi kahdelle leikkaajalle joiden hoidettavana on puita melkein puolen hehtaarin metsän verran. Alku on hidas, mutta jokainen leikattu oksa auttaa kyllä. Vain muutaman viikon päässä on sekin päivä, kun laskemme leikkurit käsistämme, istahdamme puutarhakeinuun ja katselemme miten kuolleen nurmikon sekaan nousee pieniä kukkia ja miten kauniita ovat huolellisesti leikattujen vanhojen puiden siluetit jotka levittäytyvät koko valtakuntamme laajuudelta. Nautimme auringosta jonka lämmön lisääntymisen olemme voineet tuntea kasvoillamme jo viikkojen ajan. Ja ajattelemme, että aatteista jaloin on pienviljelyaate.

Kevät on jo täällä, hentoisena mutta kuitenkin . Nyt kelpaisi pari lumia sulattavaa rankkasadetta. Olisikohan tässä Greipin vinkeässä kappaleessa ainesta vuoden kevätbiisiksi?

Karkuun rakkauden valtapelejä

2012-02-29T16:18:00.003+02:00

Karkauspäivä ei ollut ehtinyt puoleenkaan, kun minä huumorintajuton femakko olin taas löytänyt herneen nenään. Radiossa, suosikkiblogissa, kylännaisten jutuissa puhutti sama viesti: tänään on se päivä jona naisetkin voivat kosia. Karkauspäivänä maailma on sillä lailla päälaellaan. No, minusta naiset voivat kosia minä vuodenpäivänä tahansa. Ihan vapaasti, toivottavasti sellaisella tunteella ja vakavuudella joka vetoaa. Ei naisen aloitteellisuus kosinnassa tai muutenkaan tarkoita, että nainen on wannabe-pirttihirmu joka suunnittelee tekevänsä miehestä kätevän pöydänpyyhkimen. Miksi parisuhteesta, avioliitosta (tai vakiintumisesta ylipäätään), rakkaudesta tai toiveistaan näiden suhteen on ylipäätään niin vaikea puhua ilman että takaraivossa alkavat pyöriä kaikenlaiset valtapeli- ja alistamisfantasiat?

Seksualistin blogissa velloo keskustelu suhde-elämän varhaisemmista vaiheista ja kohtaanto-ongelmasta kun miehet eivät tahdo saada seksiä nirsoilta naisilta eivätkä naiset toisaalta löydä mistään hyviä miehiä. Tavalliseen tapaan markkina-arvoteoria sekä valtapelipuinti ovat olennaisia osia keskustelussa. Huokaus. Ankeuttajat leijuvat ilmassa ennen kuin näkyviin on edes tullut ketään jolle aloitteen tekisi.

Naimisissa oleminen on minusta kivaa etenkin siksi että se tekee rakkaussuhteesta kertaheitolla jotenkin ihanan yksinkertaisen. Mitä Se haluaa minusta? Onko tämä vakavaa, vai leikkiikö hän vain tunteillani? Voiko tästä tulla vakavaa, ja haluanko minä sitä? Koska päästään seksiin? Koska päästään vapautuneeseen seksiin? Mitä Se haluaa tästä suhteesta? Haluaako se kyykyttää? Mitä minä oikeastaan haluan parisuhteelta, elämältä, Kaikelta? Rakastaako se minua varmasti? Pitääkö hän minua outona tai ihan hulluna jos olen avoin ja sanon suoraan mitä tunnen ja ajattelen? Haluaisinko minä vielä tsekata, löytyisikö jostakin parempi pari? Vartti maistraatissa, ja nämä pohdinnat voi lopettaa (pakko ei toki ole, jos ei tahdo). Taka-ajatukset ja kunnialliset aikeet ovat selvillä ja papereihin ja rekistereihin on kirjattu, että oltiinpa suhteesta mitä mieltä tahansa, vaikka kiipeilisimme kilpaa seiniä pitkin, vaikka oven taakse ilmestyisi huomenna kolkuttamaan joku vielä täydellisempi, tässä ollaan ja pysytään ellemme erityisesti palaa täyttämään eropapereita. Eikä etenkään ole epäselvää, mikä tämä meidän suhde oikein on. Ilmapiiri jotenkin puhdistuu, ja yhtäkkiä huomaa että on helppo puhua niistä asioista mistä on tärkeintä puhua. Mitä voimme konkreettisesti tehdä toistemme hyvinvoinnin eteen? Miten järjestämme arjen niin että siinä on hyvä olla? Mitä hän haluaa, ei Naisilta tai Miehiltä, eikä etenkään Suhteelta vaan juuri minulta? Elämä on juuri sopiva mittakaava. Jos aikaa on koko elämä, haittaaks se jos viettää muutaman kuukauden tai vuoden seinäkiipeilyn parissa? Jos eroa ei tipu vaikka huutaisi kolmesti Mekkaan päin eroavansa, ehkä uskaltaa vihdoinkin myös sanoa asiat juuri niin kuin ne ovat. Jos oven taakse tulee Se Täydellinen, avioeroa kevyempi prosessi on silloinkin isompi perheneuvottelu. Yritän sanoa, että voi olla, ettei rakkaudesta tai elämästä ehkä koskaan saa ihan yksinkertaista. Mutta parisuhdemarkkinahelvetti on paikka johon voi hyvin rakennella kaikki Danten piirit erityisine kidutusmenetelmineen vaikka yksin autiolla saarella. Ja toiseksi, se ei ole mikään elämän välttämättömyys. Parempaa voi toivoa ja tavoitella.

Nykyisessä kulttuurissa todenpuhuminen on hyvin vaikeaa, eikä aina saa lämmintä vastaanottoa. Samalla päivän rakkausmarkkinat ovat täynnä naurettavuuksiin asti menevää kriittisyyttä, taktikointia, silkkaa vainoharhaisuutta ja normeja joista kukaan ei oikeastaan pidä mutta joita silti noudatetaan orjallisesti koska toisin tekeminen on epäilyttävää. Usein aiheesta lukiessa mieleni on tehnyt kysyä, mahtuuko Rakkaus enää mihinkään sekaan. En ole keksinyt, mahtuuko. Ei kukaan halua tulla torjutuksi koska on epäilyttävä, eikä myöskään tutustua epäilyttävän oloisiin tyyppeihin. Lose-lose. Ei ihme että sinkkuasuntojen kysyntä jatkaa kasvuaan. Ei ihme että vaikka moni haluaa elämäänsä seksiä, parisuhteen, rakkautta tai peräti avioliiton, kumppaneista on pulaa ja kaikki on jotenkin vietävän vaikeaa.

Taidan olla (taas vaihteeksi) suuri utopisti, mutta luulen että parhaat vaihtoehdot valtapelien ja muiden ihmisten välilleen kasvattamien kuilujen ylittämiseksi ovat utopistisia ja hiukan vieraita tälle maailmalle. Todenpuhuminen, avoimuus ja aikeidensa suora ilmaiseminen eivät ehkä aina niitä kiitosta ja kunniaa, mutta ne voivat olla ainoita mahdollisuuksia päästä terveelle pohjalle jossa iloinen yhden yön juttu tai elinikäinen liitto voivat saada onnellisen lopun. Oikeiden ihmisyksilöiden kanssa me kai haluamme olla, emme pohjimmiltaan fiktiivisten Miesten tai Naisten kanssa? Perä edellä puuhun- menetelmä, eli asioiden toimittaminen keinolla tai toisella, vaikka viranomaisten avulla, siihen pisteeseen jossa on tilaa, aikaa ja uskallusta puhua suoraan ja elää oikeaa elämää, voi olla kerrankin hyvä ratkaisu.

ps. Kiitokset Aikatherinelle blogipalkinnosta. Tälläkään kertaa en pistä sitä eteenpäin, mutta sivupalkkiin se pääsi.

pps. Koska te kaikki tunnutte vihaavan uusia salasanavahvistuksia suurella intohimolla, kokeillaan toistaiseksi sitä että poistan vahvistukset mutta siirryn ennakkotarkastamaan kommentit. Pysyvät ne spämmibotit näkymättömissä silläkin keinolla. Palaute ratkaisusta on tervetullutta!

Talven tuunausviikot: uusi elämä vaatteelle pesukonevärjäyksellä

2012-02-27T12:11:00.004+02:00

Pihalla nietoksia riittää sen verran, ettei puidenleikkuupuuhia voi edes ajatella. Enkä ajattelekaan, sen verran kesken talvinen ompelu- ja vaatekaapinkunnostusurakka vielä on. Tuunausviikkojen suurin projekti on ollut musta talvitakki. Se on joutunut isompaan remonttiin, johon kuuluu hihojen pidennys, heijastinten lisäys ja neppareiden vaihto. Vaiva kannattaa kyllä, kun kyseessä on itse tehty takki. Tilkkuvarastoa täyttäneitä vanhoja pussilakanoita on leikelty matonkuteiksi. Ne sanovat haluavansa alkaa uudessa elämässään makuuhuoneen matoksi. Ahkera ideoiden etsintä on näkynyt parina tilkkuvarastoa hyödyntäneenä ompeluprojektina. Kun aikaa tuntui silti riittävän aina vain, kävin läpi myös vaatekaapin hienomman puolen. Siellä kaikki kuluu paljon hitaammin kuin maalaismekkopuolella, mutta silti huomasin, että viisivuotistarkastus oli kuin olikin aiheellinen.

Tangoilta löytyi kaksikin vaatetta joiden ongelmana oli väri. Toinen oli lempipellavapuseroni, jota olen pitänyt (suhteellisesti ottaen) paljon, ja jonka väri oli vuosien saatossa selvästi haalistunut. Toinen oli puuvillainen tunikatakki, jota en ole pitänyt kuin pari kertaa. Ongelma oli värisävy, joka ei vain istunut elämääni. Malli kuitenkin oli kaunis. Jos heittäisin senkin tummanruskeaan värikylpyyn, saisiko siitä vielä taiottua kauniin ja käyttökelpoisen?

Paikallinen Citari myi Nitor-kangasvärejä. Värejä oli saatavana kolmea eri tyyppistä. Pellavapaidalle olisi voinut riittää Back to Mocha- värinpalautuskäsittely, mutta arvelin että vaaleanruskea tunikajakku tarvitsee muodonmuutokseensa vahvan värin. Valittuani nestemäisen tekstiilivärin, siirryin lukemaan ohjeet. Ensiksi vaatteet punnitaan, jotta saadaan selville, kuinka paljon väriä tarvitaan. Pakkauksen kyljessä on viitteellinen taulukko vaatteiden painoista, mutta siihen ei ehkä kannata luottaa liikaa. Ainakaan näiden vaatteiden painot eivät olleet lähelläkään taulukossa mainittuja lukuja. Sen lisäksi että olen itse isokokoinen, pidän pitkälinjaisista vaatteista ja kohtuullisen tukevista materiaaleista. Lähes polvipituinen pellavapaitani painoikin melkein tuplaten sen mitä ”paita” taulukon mukaan painoi. Jakun kanssa oli sama juttu. Kun olin saanut selville, että minun kannattaisi käyttää kaksi väripanosta, oli aika kastella vaatteet, työntää ne pesukoneeseen avattujen väripanosten, mukana tulleen kiinnitysaineen ja värjäyssuolan kera. Sitten pesu. Ja toinen pesu uudelleen liikavärin huuhtelemiseksi. Lopuksi vielä tyhjä koneellinen, ettei seuraavaan pyykkierään tulisi väriä. Hiukan aikaa vievää, mutta ei mitenkään monimutkaista, etenkin kun muisti ettei operaatiossa oikeastaan voinut hävitä. Ja pesukoneen pyöriessä ehti hyvin leipoa tulevan viikon leivonnaiset ja katsoa ajankohtaisen katastrofielokuvan 2012 dvd:ltä.

Koneesta noussut pellavapusero oli uudenveroinen. Kankaan haalistuminen ei ollut alunperin ollut tasaista, mutta värjäystulos oli silti moitteeton. Takissa oli pohjalla selvä oma väri, mutta sekin oli värjäytynyt oikein kauniiksi. Polyesterlangalla tehdyt ompeleet jäivät alkuperäisen vaaleiksi, kuten ohjeessa varoitettiin, mutta tällä kertaa efekti näytti hyvältä. Makutuomariksi päässyt Puoliso oli samaa mieltä, ja totesi että ”vähän outo” vaate oli muuttunut oikein kivaksi. Varasuunnitelmakin toki oli mietittynä siltä varalta että vaaleat ompeleet eivät olisi näyttäneet tyylikkäiltä efekteiltä: löysin netistä tiedon, jonka mukaan kangastussi tarttuisi myös keinokuitulankaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut näkyvimpien ompeleiden purkaminen ja ompeleminen uusiksi. Tällä kertaa päätin kuitenkin julistaa operaation täydelliseksi menestykseksi. Ongelmavaate koki onnistuneen muodonmuutoksen, ja vanhalle lempivaatteelle tuli reilusti lisää käyttöikää. Koska vaatekaapin paraatipuolelta löytyy enimmäkseen luonnonmateriaaleista valmistettuja, vaaleansävyisiä vaatteita, aion varmasti värjäillä jatkossakin, kun tarvetta ilmenee.

Yksinkertaistajaa on vaikea viherpestä

2012-02-26T11:38:00.002+02:00

Energiansäästölamppujen paljon hypetetty ympäristöystävällisyys on alkanut ihmetyttää yleisemminkin. Meillähän ei energiansäästölamppuja ole paljon näkynyt: en ihan ymmärtänyt, mikä ongelma lämmön karkaaminen lampuista on maassa jossa pimeänä vuodenaikana on myös lämmityskausi. Jotenkin ongelmajätteiksi luokiteltavat pienoisloistelamput eivät kuulostaneet ihan onnistuneelta ratkaisulta pulmaan. Ja periaatteeni on suhtautua epäluulolla kaikkeen mitä ei ymmärrä täysin selkeästi (kiitos, Descartes!)

Sitten ovat nämä pienemmät arkiset draamat, kuten SIGG-juomapullot joita myytiin ekokaupoissa ja joista tarkemmassa tutkimuksessa ekoksi paljastui lähinnä printti. Yksinkertaistajat huomasivat näidenkin olemassaolon jälkijunassa, kun omassa laukussa kulki uudelleentäytetty puolen litran kokispullo. Ei ihan niin tyylikästä, mutta toimivaa. Viimeisin tutkaani päätynyt synteettiseltä mäntymetsäaromilta tuoksuva idea ovat Suomela-lehden numerossa 1/2012 esitellyt pöytäpuutarhat. Satasia maksavassa tyylikkäässä pöytäpuutarhassa voi kasvattaa talvella vihreää. Valaistuksen ja altakastelun lisäksi teknisimmissä malleissa on oikein mikroprosessori josta voi seurata kasvien päivittäistä ravinnon, veden ja valon kulutusta. Joo. Minullakin pöytäpuutarha pukkaa iloisesti krassia. Tosin ”puutarhani” näyttää epäilyttävästi eteläikkunalle sijoitetulta keraamiselta uunivuoalta, ja kasvien päivittäistä hyvinvointia joutuu seuraamaan katsomalla niitä kasveja ja miettimällä, kasvavatko ne iloisesti vai näyttävätkö jotenkin nuukahtaneilta. Kovien pakkasten aikaan tietysti on pieniä hankaluuksia, kun ollaan vanhassa ja vetoisassa talossa. Niitäkään en ole ratkaissut lyömällä satasia tiskiin, vaan keskittymällä keskitalvella joka tapauksessa lyhytikäisiksi jäävien versojen idättelyyn. Lämpöä ja hellyyttä kaipaavia basilikoja joutaa kasvattelemaan sitten kevään korvalla.

Jokuhan näitäkin ostaa, siitä olen varma. Jos ympäristöystävällisyys ymmärretään kulutustyylinä, on viherpesulta välttyminen vaikeaa. Tuotantoketjut ovat pitkiä ja hämäriä, ja tuotteista on usein saatavana sen verran informaatiota kuin mainostaja suvaitsee kertoa, enemmän tai vähemmän todellisia sertifikaattileimoja (suosikkini näistä on Chiquitan banaanien sammakkomerkki. Yrittää pitää, vaikka viereisessä korissa on reilun kaupan luomubanaaneja) ja vihreisiin tunteisiin vetoavaa mainontaa. Usein limenvihreän värin määrä korreloi aika suoraan härskiyden määrän kanssa. Tässä onkin taas yksi kelpo syy suhtautua pienellä epäluulolla markkinoille tulviviin vihreisiin tuotteisiin ja ryhtyä vihreän kuluttamisen sijaan yksinkertaistamaan.

Vihreästä shoppailusta kiinnostuneet, tiedostaviksi itsensä kuvittelevat kuluttajat, ovat houkutteleva kohderyhmä. Yksinkertaistajat ja nuukailijat sen sijaan eivät kiinnosta ketään. Meitä eivät houkuttele uudet vihreät innovaatiot niin kauan kuin nurkissa pyörivät vanhat innovaatiot toimivat vielä hyvin. Me käytämme loppuun emmekä etsi uusinta, kallista ja suuriäänisesti vihreimmäksi mainostettua vaihtoehtoa vaan mietimme, mitä tarvitsemme ja miten tarpeen saa tyydytettyä mahdollisimman yksinkertaisesti. Tarvitsen siis vesipulloa. Onko yksinkertaisempaa käydä ostamassa kallis ja kiiltävä merkkipullo, vai napata lähikaupasta vissypullo ja käyttää sitä uudelleen niin kauan kuin se pysyy hyvässä kunnossa? Vaikean, monimutkaisen kuluttamisen maailmassa kysymys ”mikä on yksinkertaista, mikä on vaatimatonta?” on yhä helppo esittää ja helppo vastata. Kokemusteni mukaan sen ohjaamana toimiminen johtaa hyviin tuloksiin vähintään yhtä usein kuin salapoliisityö ja kalliiden ekobrändien kuluttaminen. Jos avuksi ottaa vielä pari muuta ohjenuoraa, kuten ”osta luomua silloin kun se ei ole kohtuuttoman kallista” ja ”käytä loppuun se minkä jo omistat”, päästään hyvinkin pitkälle vihreyden tiellä.

Suuri alkoholikeskustelu, toinen näytös: defenssimekanismeja

2012-02-24T11:38:00.004+02:00

Taas on tullut aika kaivaa taas kaapista esiin se kirjavin kukkahuivi ja vetää se niin kireälle että päänahka huutaa halleluujaa. Sitten puen päälle vielä filosofien virallisiin työasuihin kuuluvan kurapuvun. Olenhan ryhtymässä taas vaaralliseen puuhaan, nimittäin kirjoittamaan kriittisesti suomalaisesta alkoholinkäytöstä. Keskustelun avasi urheasti sisäministeri Päivi Räsänen, joka ehdotti ravintoloiden aukioloaikojen lyhentämistä. Taustalla on hallituksen lainsäädäntösuunnitelmaan kirjattu alkoholilain kokonaisuudistus. Asiasta on siis ajankohtaista keskustella juuri nyt. Keskustelun käyntiin ravistamiseen sopisi hyvin vaikka tämä Kemikaalikimaran hieno puheenvuoro.

HS-raadin vastaukset kysyttäessä, mitä mieltä he olisivat ravintoloiden aukioloaikojen rajoittamisesta, kertovat paljon. Osa yritti muodostaa kantaansa analyyttisesti, vielä useammat vetivät lonkalta jonkinlaisen mielipiteentapaisen. Yllättävän monet löivät pöytään heti kättelyssä ad absurdum:in: koko ehdotushan on naurettava! Toisten suosikki oli kalteva taso: jokainen ehdotus alkoholipolitiikan kiristämiseksi johtaa siihen että pian meillä on kieltolaki ja poliisivaltio, ja silti alkoholia kuluu aivan samaa tahtia salakapakoissa. Ad hominem on myös aina käyttökelpoinen: koska rajoitukset otti puheeksi fundamentalistikristittynä tunnettu Räsänen, idea on lähtökohtaisesti mätä. Järkevä ihminenhän on aina kaikesta täsmälleen päinvastaista mieltä kuin fundamentalistikristityt. Ratkaisuja etsivän, analyyttisen keskustelun suurena esteenä jo alkumetreiltä lähtien näyttää olevan klassisten defenssireaktioiden koko kirjo. Se on tietysti oikein kiinnostava sosiaalipsykologinen ilmiö, mutta filosofiblogissa me yksinkertaisesti ohitamme kaikki virheargumenteiksi tunnistetut heitot ja yritämme kavuta niiden yli kohti asian ydintä.

Se on, luullakseni, jotenkin tämän näköinen: suomalainen yhteiskunta on aika hukassa alkoholin suhteen. Alkoholin liikakäyttöä kohdellaan toisaalta tabuna, asiana joka on jokaiselle etäinen, paitsi tilastojen valossa. Maassa vallitsee pahamaineinen suomalainen alkoholikulttuuri, mutta sen vastapainona ei jostain syystä vallitse minkäänlaista raittiuskulttuuria. Alkoholista puhuttaessa muistetaan aina mainita, miten tuottava bisnes alkoholivero on. Mutta onko se todella tuottava, jos toisessa vaakakupissa ovat alkoholin aiheuttamat terveyshaitat ja sosiaaliset haitat? Lisäksi tulee rikollisuus johon alkoholilla on osuutta. Siihen ei muuten lasketa ainoastaan puukotuksia, seksuaalirikoksia, perheväkivaltaa tai rattijuopumuksia, vaan alkoholi on näytellyt tärkeää osaa jopa pankkiryöstöissä. Epäilen ihan tosissani, että paljonpuhutut hätäkeskusten säästöt palvelutasoa heikentämättä saataisiin kepeästi toteutettua jos alkoholinkulutus laskisi roimasti. Alkoholi on todettu yhdeksi vaarallisimmista huumeista. Tästä huolimatta, suhtaudumme siihen huomattavasti myönteisemmin kuin tupakkaan, kannabikseen ja khatiin. Onhan alkoholista paljon haittaa ja vahinkoa, mutta...ja suurin osa meistä on kohtuukäyttäjiä joille alkoholista ei ole mitään harmia... Lopulta ratkaisuksi aina esitetään valistuksen lisäämistä, ikään kuin Suomen aikuisväestön ongelmana olisi yhä tietämättömyys tosiasioista. Tai ehkä Suomen kännäyskulttuuri ratkeaisi, jos alkoholia ei tarjottaisi kaikissa kissanristiäisissä. Sellaisia kissanristiäisiä ei kuitenkaan kukaan tahdo itse järjestää- eiväthän meidän juhlat saa vaikuttaa epävieraanvaraisilta tai, herratparatkoon, jotenkin tuomitsevilta tai kantaaottavilta. Enää se puuttuu, että joku parkuisi ääneen, miksi joku muu ei vain tule ja korjaa todellisuutta jotenkin huomaamattomasti. Miksi joku ei vain tule ja poista alkoholihaittoja siten että saamme jatkaa välinpitämätöntä, iloista elämäämme. Onhan suomalainen kulttuuri kuitenkin pohjimmiltaan jokin meistä suomalaisista erillinen olio.

Ei minulla ole ratkaisuja tähän asiaan sen enempää kuin muillakaan. Tiedän vain, mikä pitäisi ottaa ensimmäiseksi tavoitteeksi: se että pääsisimme ylipäätään aloittamaan sen analyyttisen keskustelun. Se että löytäisimme lähtöpisteeksi tosiasiat kaikkien noiden puolustusreaktioiden alta ja vaikkapa hyväksyisimme pelisäännöksi sen, että kenenkään klassisia virheargumentteja suustaan päästäneen ei pidä pahoittaa mieltään siitä että argumenttia ei hyväksytä osaksi syvällistä keskustelua. Se että pystyisimme jotenkin perustamaan ilmapiirin jossa ongelmista avoimesti keskusteleminen ja ratkaisujen etsiminen on mahdollista. Jos tähän (mielestäni varsin kunnianhimoiseen) tavoitteeseen päästään, ollaan vasta pitkän tien alussa. Ja sen tien loppupää voi olla paikassa jonne me kunnolliset kohtuukäyttäjät emme millään tahtoisi mennä. Aluksi on siis päätettävä, kuinka tärkeää meille on yhteiskunta jossa alkoholihaitat ovat nykyistä merkittävästi paremmassa hallinnassa? Kuinka paljon itse kukin meistä olisi valmis siitä maksamaan?

Keskustelun tielle rohkeasti astumisen vaihtoehtona tietysti on, että emme tee mitään vaan leikimme että alkoholihaitat ovat luonnonvoimia jotka suomalaisten on vain kestettävä. Se ei ole hyvä vaihtoehto, mutta sitäkin realistisempi.

Saippuanvalmistuksen hienouksista

2012-02-20T09:58:00.002+02:00

Talvella, lumeen hautautuneena, ehtii tehdä saippuaa. Harva puuha onkaan yhtä palkitsevaa. Parin tunnin työllä tuottaa melkein koko vuoden satsin saippuaa ja hiustenpesuainetta joiden hinta on huokea mutta laatu ylellinen.

Saippuanvalmistukseen tarvitaan tietysti resepti (sivun alalaidasta löytyvä saunasaippuan resepti on se mitä itse käytän), mutta oikeastaan resepti on vasta alkua. Siinä kerrotaan, mikä määrä lipeää ja nestettä on sekoitettava tiettyyn rasvasekoitukseen jotta lopputuloksena olisi käyttökelpoista saippuaa. Muusta ei puhuta mitään. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että samalla reseptillä voi valmistaa vaaleanpunaisia sydämenmuotoisia ruususaippuoita, laventelinkukilla pilkutettua laventelisaippuaa, sitruunantuoksuisia pikkusaippuoita…Vaikka omistaisi vain yhden reseptin, sitä voi muunnella lähes rajattomasti. Eri reseptien väliset erot liittyvät sitten sen tyyppisiin seikkoihin kuin saippuan vaahtoavuuteen, kiinteyteen ja hoitavuuteen. Myös ainesten saatavuus ja hinta vaihtelevat.

Monet yksinkertaistajat ovat sitä mieltä että se mikä ei ole olennaista, on turhaa, ja tekevät saippuansa perusreseptillä ilman mitään tuoksuja tai väriaineita. Toiset kyllä tuoksuttavat ja koristelevat, mutta vain luonnollisilla ainesosilla kuten mausteilla, kuivatuilla kukilla ja eteerisillä öljyillä. Kolmannet leikkivät pigmenteillä ja synteettisillä tuoksuöljyillä. Joillekin muotiksi riittää vanha kakkuvuoka, toiset keräävät kokoelman eri muotoisia ja kokoisia muotteja tai koristelevat saippuansa leimaamalla. Makuasioista saa tietysti aikaan paljon porinaa. Itse olen sitä mieltä että ainakin etiikka-argumentit ovat näissä keskusteluissa turhaa snobbailua. Faktahan on, että kotisaippuan tekijän on jokseenkin mahdotonta sekoittaa keittiössään mitään mikä olisi haitallisuutensa puolesta lähelläkään kaupassa saippuoiden, shampoiden ja suihkugeelien nimellä myytäviä kemikaalipuuroja. Se iso askel on siirtyminen kaupan tuotteiden kuluttamisesta itse tekemiseen. Siksi paras kotisaippua on sellaista jota sekä tekee että käyttää mielellään vuodesta toiseen, sellaista joka näyttää ja tuntuu Hyvältä Elämältä. On hyvä, että saippuantekijällä on paljon valinnanmahdollisuuksia.

Aloittelijoille vaihtoehtojen loputtomuus on tietenkin hämmentävää. Siihen pulmaan paras neuvoni on: aloita vain jostakin, siitä mikä tuntuu mukavalta eikä liian vaikealta. Tärkeintä on se että rohkaistuu yrittämään. Aivan ensimmäisen saippuaerä kannattaa jättää värjäämättä (käyttämässäni reseptissä saippuasta tulee kauniin kermanvalkoinen), sekaan voi ripauttaa hiukan yrttejä tai kukkia, jos tahtoo. Saippuan voi jättää tuoksuttamatta tai valita tuoksuksi eteeristä öljyä. Synteettiset tuoksuöljyt saattavat jähmettää massan hyvinkin nopeasti jolloin saippuamassan kaataminen muottiin vaikeutuu. Tällä siis pääsee alkuun, ja muutaman erän tehtyään alkaa jo saada tuntumaa siihen, millaisia kokeiluja tuoksujen, värien ja muotojen suhteen haluaisi ehkä tehdä vai haluaako mitään. On myös mahdollista, että ensimmäinen kokeilu onnistuukin täydellisesti. Itse teen yhä säännöllisesti laventelisaippuaa joka on aivan samanlaista kuin kaikkien aikojen ensimmäinen saippuaeräni. Klassikkotavaraa.

Etsiskellessäni eilen uusia tuoksuja netistä huomasin, ettei vaihtoehtojen paljous enää hämmentänyt. Olen tainnut keksiä, millainen on minun maailman paras saippuani. Se on sellainen jossa voi olla synteettinen tuoksu, mutta ei väripigmenttejä. Jotta saippuan erottaisi suihkussa viereisestä palashampoosta, ripautetaan sen sekaan kuivattuja kukkia ja yrttejä. Muotiksi riittää muovipussilla vuorattu vanha pitkulainen kakkuvuoka, johon jähmettyneestä halosta saa pilkottua kotikutoisen oloisia paloja. Sellaista on minun täydellinen saippuani- ainakin toistaiseksi.

Suojassa

2012-02-19T13:00:00.002+02:00

Törmäsin vähän aikaa sitten pariin tutkimukseen joissa sivuttiin esiliinan varhaishistoriaa itämerensuomalaisissa kulttuureissa. Itsellänihän iso, mekon päälle jo aamulla puettava essu on erottamaton osa arkista varustusta. Olikin mielenkiintoista lukea siitä miten muinaisessa Suomessa esiliinalla oli aikuisen naisen pukeutumisessa myös vahva symbolinen merkitys. Esimerkiksi haudoista löydettyihin muinaispukuihin esiliina kuuluu olennaisena osana. Nämä juhlavat kapineet olivat taidokkaasti nauhoilla ja pronssispiraaleilla koristeltuja. Oikeissa töissä käytettiin varmaankin arkisempia essuja. Kuten monet muutkin muinaisvaatteet, esiliinan arvellaan suojelleen kantajansa syliä myös symbolisesti. Kohtu, naisen väen mystinen tyyssija ja ruumiillinen portti ihmisen ja Näkymättömän maailman välillä, oli hyvä suojata myös symbolisesti. Lisäksi esiliina oli hunnun tapaan aikuisen naisen aseman merkki. Nuorten tyttöjen asuun esiliina, kuten huntukaan, ei kuulunut.

Joskus (onneksi nykyään harvemmin kuin ennen) historiankirjoituksessa menneen ajan ihmiset kuvataan vähän hölmöinä ja taikauskoisina ihmisinä joille meidän aikamme ihmisen silmissä vähän naurettava pahoilta hengiltä suojautuminen oli kokopäivätyötä. Voi sitä turhan työn määrää! Filosofiaa tutkiva kuitenkin oppii nopeasti toisenlaisen asenteen menneitä ajattelijoita kohtaan. Silloinkin kun vanhan ajan ajattelijoiden johtopäätökset ovat menneet reilusti metsään, ne ovat yleensä edustaneet omassa ympäristössään varsin tervettä järkeä ja huolellista päättelytyötä jota vastaaviin saavutuksiin moni nykypäivän ihminenkään ei välttämättä pysty. Päinvastoin: esimerkiksi antiikinaikuinen hyveteoria on viime vuosina kaivettu taas esiin, ja pienen kiillotuksen jälkeen se näyttää entistä kauniimmalta ja puhuttelevammalta. Nykypäivän ”tieto” ja ”saavutukset” perustuvat kuitenkin menneiden sukupolvien työlle, oppimme heidän tekemilleen virheille- ja ovat enenevässä määrin tavallisen kaduntallaajankin ulottumattomissa. Se että ihminen osaa rakentaa avaruusteleskoopin ei tarkoita että minä osaisin sellaisen rakentaa. Panokseni sivilisaatiomme menestystarinaan on pienenpieni, ja kun ympärilleen katselee, voi olla iloinen siitä jos sydän sanoo että se on ylipäätään myönteisen puolella. Menneen ajan ihmiset olivat siis sekä erilaisia että samanlaisia kuin me. Siksi minun onkin vaikea hyväksyä kaiken omituiselta näyttävän toiminnan selittämistä uskonnollisuuden piikkiin –etenkin jos ”uskonnollisuus” kuulostaa enemmän 1900-luvun alkupuolen lähetyssaarnaajien kuvaukselta taikauskoisten villien tavoista kuin siltä maanläheiseltä ja viisaalta katsomukselta joka minun tuntemani suomenusko on. Suomenuskoistuttuani olen sitten huomannut, että Esivanhemmilta voi oppia paljonkin kun heitä ei yritä selittää. Pitää yrittää kuunnella, ymmärtää ja miettiä, olisivatko mahdollisesti löytyvät viisauden muruset käyttökelpoisia meidänkin ajassamme.

Esivanhemmat siis tuntuivat ajattelevan, että pukeutumisen perustarkoitus on suojata ihmisen ruumiin lisäksi myös hänen henkistä olemustaan. Onko siis järkevää ajatella, että ihmiset, sekä miehet että naiset, tarvitsevat suojaa paitsi luonnonvoimia, myös aisteilla vaikeammin havaittavia uhkia vastaan? Taaskaan en puhu mistään yliluonnollisesta, vaan arkisista asioista kuten alakulosta ja juurettomuuden tunteesta, oman kehon kokemisesta rumaksi ja ikuisesti remontin tarpeessa olevaksi. Olisiko ihmisen siis hyvä yrittää pukeutua tavalla joka säältä suojaamisen lisäksi suojaa omaa identiteettiä, tuo hyvää mieltä, tervettä itseluottamusta ja edistää myönteistä kuvaa omasta kehosta? Miten ylikansallisen massatuotannon markkinoille syytämät, nuorille nollakokoisille mallitytöille suunnitellut mutta kaikille sopivina standardipukimina markkinoidut muotivaatteet täyttävät nämä vaatimukset? Tänä päivänä ostamisakti on monelle se mikä piristää. Olisivatko väkevät vaatteet siis sellaisia jotka on ilo pukea päälle vuodesta toiseen, ja vielä korjata siinä vaiheessa kun ne alkavat osoittaa kulumisen merkkejä? Entä sitten hyvenäkökulma? Eikös vain olekin niin että pienillä arkisilla valinnoilla, kuten sillä mitä syömme ja miten pukeudumme, kerromme myös tarinaa itsestämme moraalisina olentoina? On selvästi olemassa vaatteita ja sellaisia suhtautumistapoja pukeutumiseen jotka lietsovat ahneutta, tyhmänylpeyttä, kyynisyyttä sekä välinpitämättömyyttä luonnon ja ihmisen kärsimystä kohtaan. Voiko olla olemassa myös toisenlaisia vaatteita, sellaisia jotka suojaavat käyttäjänsä lempeää ja puhdasta mieltä?

Esihistoriallisen ajan ihmiset vanhemmalta kivikaudelta Itämeren seudun rautakauteen luottivat huolelliseen, vaivoja säästämättömään käsityöhön, kauniisiin yksityiskohtiin ja koristeluihin jos sellaisiin vain varaa oli. Ehkäpä tämäkään murunen ei ole aivan vanhentunut. Nykypäivän ihminen elää yltäkylläisyyden keskellä. Lähes kaikki suomalaiset omistavat enemmän vaatteita kuin todella tarvitsevat. Median mukaan pukeutuminen onkin suojautumisen sijasta itseilmaisua, ja kerrotaanpa meille vielä sekin, mitä pitää seurata: kaukaisissa maissa elävien muodinluojien oikkuja joiden synnyistä emme tiedä emmekä ymmärrä. Pitää rakentaa kuvaa itsestään vakuuttavana, kovana, rohkeana pärjääjänä ja menestyjänä. Suojaa tarvitsevat vain heikot ja heikkoja sopii halveerata. Mutta kuka on vahva ja kuka heikko? Onko kuvankaunis Hollywood-kaunotar joka turvautuu kauneuskirurgiaan vahva vai heikko? Onko tavallinen ihminen joka ostaa ilolla mutta ei tahdo ajatella pukeutumisen eettistä ulottuvuutta lainkaan ”koska se ahdistaa”, vahva vai heikko? Vastaavanlaisia kysymyksiä tulvi mieleeni, kunnes totesin että muista en tiedä, mutta ainakin itse taidan olla sellainen muinaismuisto jonka syvälle pään sisään piilotetut parhaat puolet taitavat tarvita suojaa. Ikioma rekonstruktio muinaispuvusta taitaa jäädä kohdallani haaveeksi vielä pitkäksi aikaa. Onneksi ideat ja periaatteet matkustavat kevyemmin ja taipuvat arjessa moneen muotoon.

Onni suosi

2012-02-17T14:55:00.001+02:00

Tänään postilaatikkooni putosi Pekka Hännisen kirjoittama Kuukkelin kaltaiset-lintuharrastusopas, jonka voitin Pihabongaukseen liittyneessä arvonnassa. Vaikka oman pihan bongaussaalis ei päätä huimannut, kannatti pihabongaukseen siis kuitenkin osallistua! Kompakti mutta täyteen asiaa pakattu lintuharrastuksen eri osa-alueita valottava opas sopiikin loistavasti lintukirjakokoelmamme jatkoksi. Vaikka emme enää ihan täysiä aloittelijoita olekaan tutustuttuamme useamman vuoden ajan pihapiirimme lintuihin lintulautojen ja pönttöjen hoidon merkeissä, sisältää opas paljon hyödyllistä tietoa ja hyviä vinkkejä harrastuksen kehittämiseen.

Itse pihabongauksestakin on jo saatu alustavia tuloksia. Lopulliset tulokset tulevat parin viikon sisällä. Loistaudin kurittamien viherpeippojen kanta on selvästi pienentynyt, niin meillä kuin muuallakin. Lintulaudan vakiovieraisiin kuuluvat viherpeipot ovat tänä vuonna näyttäytyneet meillä vain harvakseltaan keltasirkkujen seassa, ja bongausaikana ne pysyttelivät kokonaan poissa. Yleisimmät linnut olivat tänä vuonna talitiainen, sinitiainen, harakka ja keltasirkku joista jokainen pistäytyi meidänkin laudallamme bongauksen aikana. Myös viidenneksi yleisin laji, käpytikka, asustaa pihapiirissämme. Hömötiaista lukuunottamatta myös muut kymmenen yleisimmän lintulajin edustajat on tavattu meillä. Tänä vuonna keskimääräisellä pihalla havaittiin seitsemän lajia, ja sen verran meilläkin erinäköisiä menijöitä nähtiin. Lintulautamme on siten hyvin tavallinen tapaus, ja jos lintumäärän pienuus ja lajien vähyys vähän huolettavat, niistä on kenties syytä huolehtia vähän yleisemmälläkin tasolla. Onneksi lintujen hyvinvointia voi edistää pienilläkin teoilla. Jäsenyys lintuja suojelevassa yhdistyksessä, talviruokintapaikan perustaminen ja pönttöjen tarjoaminen ovat tekoja joilla on paljonkin merkitystä.

Luonnon tarkkailemisessa eri ihmisiä kiehtovat eri asiat. Toiset ovat kiinnostuneita uusien lajien bongaamisesta, toiset nauttivat eläinten käyttäytymisen tarkkailusta tai tiedosta että kerätty tieto menee hyvään tarkoitukseen. Minulle kiehtovinta lintujen ja perhosten tarkkailussa on se,

miten pienet ja paikalliset havainnot paljastuvat usein osaksi suuria valtakunnallisia ilmiöitä: muuttoja, kannanvaihteluita, uhanalaistumiskehitystä, runsastumista. Maailmankaikkeus harrastaa kyläilyä, mutta se ei rymistele. Pitää olla tarkka ja kärsivällinen, malttaa kuunnella luonnon hiljaista puhetta. Osallistumalla laskentoihin ja bongaustapahtumiin, rakennamme pieneltä osaltamme tätä suurta kuvaa. Kun ymmärrämme paremmin ympäristöämme ja siinä meneillään olevia ilmiöitä, osaamme myös vaalia sitä paremmin. Ja itsekin tiedämme taas, missä mennään.

Elinkaariajattelua vaatekaupassa

2012-02-16T11:52:00.002+02:00

Talven tullen olen taas siivoillut kangas- ja vaatevarastojani.Meillä ei osteta vaatteita kirpputorilta, mutta yritän saada ostovaatteista kaiken irti kierrätysompelun muodossa. Olen huomannut, että jo vaateostoksilla kannattaa muistaa vaatteen elinkaaren loppupäässä odottava kierrätys uusiksi käsityöprojekteiksi. Mistä tahansa vaatteesta saa kyllä irti jonkinlaisia tilkkuja, mutta kierrätysompelu on paljon hauskempaa, jos saatavilla on oikein hyviä tilkkuja.

Ensinnäkin, olen oppinut että trikooseen tulee suhtautua suurella epäluulolla. Paitsi että trikoo on ainakin minun ompelijantaidoilleni julmaa materiaalia, kestävyys ei kuulu elastaanin hyviin puoliin. Nopeasti karttuva kasa hankalasti uusiokäytettävää materiaalia ei ole ollenkaan hyvä juttu. Ja ei, matonkude ei yleensä ole hyvä trikoon loppusijoituspaikka. Ihan ajatuksen tasolla mustista bändipaidoista kudottu matto kuulostaa tavallaan herttaiselta, mutta mihin ihmeeseen sellaisen oikeasti sijoittaisi? Trikoovapaita urheilu- ja alusvaatteita on vaikea kuvitella, mutta yleisesti ottaen on parempi ostaa trikoon ja stretchin sijaan vaatteita joiden mukavuuden takaa sopivan väljä leikkaus.

Toinen vältettävä asia ovat keinokuidut. Olen hankkinut parikin ompelukirjaa joissa esitellään hienoja projekteja joiden materiaaleina ovat kierrätetyt puuvillat, silkit, villat ja pellavat. Kierrätetyistä polyestereista ja keinokuitusekoitteista ei sanota mitään. Tarkemmin ajateltuna, se ei ole mikään ihme. Keinokuituvaatteita ei myöskään voi uudistaa värjäämällä, ja kauniisti kulumisen sijasta ne vain hiutuvat ikävästi. Jos haluaa tehdä kierrätysprojektinsa hyvistä materiaaleista, kannattaa suosia hyviä materiaaleja jo vaatekaupassa.

Väritkään eivät ole yhdentekeviä. Epäilen, että Suomessa on vaivihkaa saatettu voimaan asetus, jonka mukaan pukeutumisneuvoja ei saa antaa mainitsematta että neutraalit värit ovat mielettömän käteviä ja että musta on aina muodissa. Kokemuksesta voin kuitenkin kertoa, että jos sisustus on vaalea ja pirteä, on haastavaa löytää fiksuja uudelleenkäyttökohteita mustien, tummanruskeiden ja harmaiden kankaiden kasoille. Myös ompeluoppaissa esiintyvät tilkkuvakat ovat täynnä kauniita kukkakuoseja, pehmeitä värejä ja kauniisti kirjailtuja tilkkuja. Parasta siis suosia jo vaatekaupassa sellaisia värejä ja kuoseja joista saa aikanaan kauniita tilkkuja.

Napitettava vaate on korjaus- ja kierrätysompelun kannalta antoisampi kuin vastaava vetoketjullinen vaate. Vetoketju on usein vaatteen heikko lenkki, ja ostovaatteiden vetoketjut ovat keskimäärin pirullisia vaihdettavia. Lähtökohtaisesti napit ovat aina kivoja ja jokaiselle kierrätetylle napille kyllä löytyy maailmasta paikka, jos ei muuten niin uudelleen päällystettynä. Toki vetoketjunkin voi kierrättää, mutta uusien käyttökohteiden löytäminen napeille on paljon näppärämpää. Kierrätysompelu on sitä hauskempaa mitä kirjavampi nappivarasto on, ja siksi kivat napit ovat vaatteelle kuin vaatteelle iso etu. Vaatevalmistajien taipumus käyttää kankaan sävyisiä nappeja on taas yksi hyvä syy suosia värikkäitä vaatteita.

Onko teillä lisää vinkkejä siitä mihin kierrätysompelijan kannattaa kiinnittää huomiota vaateostoksilla?

Vihreä hetki

2012-02-15T14:43:00.000+02:00

Kun eilen tuprutti lunta, minä lähdin syntymäpäiväretkelle hyvän kasveista pitävän ystävän, siis itseni, kanssa. Retki suuntautui yhteen suosikkipaikoistani Helsingissä, Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneisiin.

Pidän kyllä kovasti talvesta: puhtaasta lumesta, hiljaisuudesta, linnuista ja takkatulista. Siitä että kuumaveriselläkin on todellista käyttöä lämpimille neuleille joita on niin kiva tehdä. Mutta joskus on tunti tropiikissa paikallaan. Kasvihuoneissa ei ollut talvesta tietoakaan. Lumikuningattaret ja medinillat ihastuttivat eksoottisilla kukillaan, sukaattisitruuna, banaani, arabiankahvi ja monet muut kasvattivat hedelmiään, palmut ja erilaiset banaanit rehottivat muutamassa kymmenessä neliömetrissä ikuista kesää ja allashuoneessa pistialla oli altaanvalloitus hyvässä vauhdissa. Monessa kaukaisessa maassa on juuri nyt hyvä aika kukkia tai tuottaa satoa.

Näyttely kannattaa kiertää rauhalliseen tahtiin ja ahkerasti pysähdellen, sillä elävinä olentoina kasvit usein paljastavat pienet ihmeensä vain niille jotka malttavat katsoa tarkkaan ensi silmäyksellä vaatimattoman näköisiä yksilöitä.Kuinkakohan moni kävijä on huomannut näyttävän lumikuningattaren vieressä olevan orkidearuukun jossa kukki vaatimattomampi, mutta omalla tavallaan näyttävää kukkaryöppyäkin kauniimpi pikku orkidea? Myös huoneisiin sijoiteltuja puutarhapenkkejä kannattaa hyödyntää. Kiire kaikkoaa ja ajatukset alkavat rauhoittua ja puhdistua. Vihertyä. Kun on aika lähteä, tuntuu kuin olisi ollut lomalla. Koska kasvit on valikoitu ja ryhmitelty tieteellisin, ei esteettisin perustein, niiden seassa vaeltaminen muistuttaa hiukan luonnossa kulkemista vaikka järjestys on toki huolellinen ja ja kukkaruukkuja kaihtamaton. Jotkut yksilöt viettävät selvästi lepokauttaan, trimmausta on tehty vain keveällä kädellä, keinotekoisten hybridien sijasta pääosassa ovat luonnonlajit. Täällä ei pidetä kasvien kauneuskisoja, mutta kokonaisuudesta muodostuu silti levollinen, eloisa ja kaunis.

Kaisaniemen puutarhoissa on sekin hyvä puoli, että niiden sijainti on aina ollut lähellä filosofian laitoksia. Se on tietysti vain onnellinen sattuma, mutta sattuma josta minulle on ollut paljon iloa vuosien varrella. Parempaa ympäristöä solmuisten ajatusten selvittelylle on vaikea löytää. Miksi tutkijoita (tai muita työläisiä) tahdotaan tunkea avokonttoreihin, pieniin kliinisiin työhuoneisiin ja vanhalta paperilta haiseviin kirjastoihin, kun tällaisiakin paikkoja osataan rakentaa? Minulle Kasvitieteellinen on Helsingin keidas, sekä kesällä että talvella. Vaikka toisaalta jaksan hämmästellä miten vähän kävijöitä kasvihuoneilla on, toisaalta hiljaisuus tekee paikasta vain erityisemmän ja terveellisemmän. Ainoa miinus ovat lyhyehköt aukioloajat, vain torstaisin kasvihuoneet ovat auki iltakuuteen. Mutta jos aikaa onnistuu nipistämään työpäivän keskeltä (parempi!) tai viikonlopusta, sen saa moninkertaisena takaisin.

Homostelu-teemaviikko: leimoi ja otsikoit

2012-02-14T21:50:00.001+02:00

Leimoi ja otsikoit, niin kuin täälläpäin sanotaan. Mietin, mistä kirjoittaisin teemaviikon viimeisen postauksen josta olin päättänyt etukäteen lähinnä sen että siinä pitäisi olla ripaus toivoa ja hyvää tuulta. Ja joku Pet Shop Boysien musiikkivideo. Pian löysinkin tämän biisin ja erotin sen seasta blogipostauksellisen verran sanoja.

Jossakin välissä itsetuntemus muuttui taidoksi karsinoida itsensä oikein. Suuri suuntautumiskysymys on vasta alkua. Täytin tänään 35(!) vuotta. Laskeskelin, että minulla on ollut ihastuksia sun muita romanttisia tuntemuksia tästä ajasta ehkä reilun parinkymmenen vuoden ajan. Ja vasta ihan muutaman viime vuoden ajan olen ymmärtänyt noin pääpiirteittäin, millainen oikeastaan olen. Millä säännöillä minun rakkauselämäni pelittää ja millä ehdottomasti ei. Koska en mielelläni ajattelisi olevani vain hirvittävän tyhmä, olen koittanut etsiä toista selitystä sille miksi ymmärrystä on pitänyt jonottaa kuin tuossa musiikkivideossa.

Kulttuurimme on hullaantunut romanttiseen rakkauteen. Tarinoita aiheesta tulee joka tuutista, ja suurin osa niistä noudattaa aika tiukkaa kaavaa. Epäselväksi ei jää, miten kuuluu tuntea, miten suhtautua, miten aloittaa ihmissuhde, elää siinä ja päättää se. Jos löytää itsensä kiltin sisäistämisen sijaan joskus pysähtymästä kysymään ”Niin, mutta miltä minusta tuntuu?”, on vaarassa joutua miettimään asioita ja paljon. Toisaalta vaihtoehtona on päätyä elämään elämää jonka sitten kuolinvuoteella havaitsee oikeastaan kuuluneen jollekulle toiselle. Kulttuurimme väittää myös, että tärkeää on määritellä itsensä. Kuinka rakastunut olet? Unohda rasittava ja hämmentävä omien tuntemusten ihmetteleminen. Riittää kun teet Hesarin testin. Kätevää on myös päätellä suhteen iästä se, missä vaiheessa parisuhteen nopeasti kohoavaa ja hitaasti lässähtävää kaarta olet. Rakkaushan on aina sama asia kuin avioliittoon ja lastenhankintaan tähtäävä parisuhde, ja ihmistenvälinen kemia on ainutlaatuista vain teineistä ja tärähtäneistä. Oletko hetero, homo, biseksuaali, aseksuaali vai mikä? Se on tärkeää tietää, tosin minulle ei ole ikinä ollut yhtään iloa niistä tiedoista sen paremmin itseni kuin muidenkaan osalta. Ihmisiinhän sitä ihastutaan, ei Sukupuoliin, ei edes siinä tapauksessa että järjestelmällisesti ihastuisi tietyn sukupuolen edustajiin. Ai olet hetero? Hienoa! Sittenhän minulla on enää 3.5 miljardia kilpakumppania…vaikka oikeastaan olisin vain halunnut tietää, pidätkö juuri minusta. Ja tätä rataa. Jos ajattelee, miten innoissaan olemme määritelmien etsimisestä sekä itselle että muille, on vähän surullista se miten käyttökelvottomia ne yleensä ovat siinä vaiheessa kun pitäisi elää oikeaa elämää oikeana ihmisenä jonka tunne-elämä muistuttaa paljon enemmän laskostunutta proteiinia kuin sieviä kaaria ja janoille nätisti asettuvia pisteitä. Ei ihme jos on välillä vähän hukassa. Oikeastaan, on olemassa pahempiakin vaihtoehtoja kuin rehellinen hukassaoleminen.

Luulisin tietäväni jotakin siitä miten rakennetaan onnellista avioliittoa (ainakin oman puolisoni kanssa), mutta vuorenvarma olen siitä, että rakkaus on aina jotenkin hankalaa. Joillekin haaste on seksuaalisessa suuntautumisessa, toisilla sopivan kumppanin löytämisessä. Monet ovat itseltäänkin hukassa ihan huomaamatta. Vaikka olemme oppineet tarkasti erittelemään ne ominaisuudet joita kumppanilla pitää ja ei ehdottomasti pidä olla, naiset rakastuvat yhä renttuihin ja miehet bimboihin. Vaikka tiedämme että pitää erota sivistyneesti ja jatkaa sitten elämäänsä, monen ote elämästä lipsuu pahasti eron tullessa. Vaikka lehdet suoltavat joka viikko kyselyjä ja tutkimuksia jotka kertovat, millaisia kumppaneita Miehet tai Naiset etsivät, monet vähemmän ihanteelliset ihmiset onnistuvat silti löytämään rakkautta. Vaikka kenellekään yli parikymppiselle ei ole epäselvää miten kunnon kansalaisen tulee tuntea, olla ja ajatella, olemme yhä ihmisiä ja joudumme selviytymään elämästä niillä eväillä jotka repusta löytyvät. Tarvitsisikohan ihminen niin paljon määritelmiä, jos vain osaisi olla kiltimpi itselle ja kanssaihimisille? Jos haluaisikin kokea enemmän ja tietää vähemmän? Jos jaksaisi etsiä kärsivällisesti oikeita vastauksia helpoimpien vastausten sijaan? Jos uskoisi että omaa polkua pitkin kulkemalla, vaikka sitten umpiviidakon läpi, löytyy lopulta jotakin erityistä?

Hyvää ystävänpäivää kaikille ja kiitokset kommentoijille! Huomenna taas jotakin ihan muuta...

Homostelu-teemaviikko: Voiko paremmintietämisestä eheytyä?

2012-02-13T21:00:00.003+02:00

Minusta kiroileminen on aika tyhmää. Toisaalta kristillisperäinen kirosanakuvasto ei vetoa, ja kotoperäisemmät ilmaisut taas tuntuvat turhan väkeviltä arjen pikku kriiseissä. En minä halua Säänjumalaa häiritä joka kerta kun lyön varpaani, en manata mahtavaa naisellista vitun voimaa avuksi silloin kun välimerkit loppuvat. Suomalaiset voimasanat säästän niihin aniharvoihin tilanteisiin kun on kyseessä niin totinen paikka että ihmeet olisivat tervetullutta apua. Puhumattakaan siitä että luovasti manaileminen, kiroileminen ja noituminen on tavattoman vaikeaa. Kapteeni Haddockin verbaalista ilotulitusta kyllä kuuntelisi vaikka korvat punaisina, mutta kymmenen sanan kirosanarepertuaarilla saa aikaan vain tylsää, epämääräisen pahantuulista nutinaa. Sitten on toisenlaisiakin kirosanoja; niitä joita en mielelläni lausu siksi että ne ovat niin rumia ja vastenmielisiä ja saavat verenpaineen pomppaamaan oitis viisitoista pykälää ylös. Sen listan kärjen tuntumassa on minun maailmassani ”eheytyminen”.

Eheytyminen on uusiotermi, ratkaisu siihen kun jopa änkyräkristillisissä piireissä on alettu herätä siihen ettei homojen avoin vihaaminen enää nykymaailmassa herätä varauksetonta ihailua vihaajan moraalista suoraselkäisyyttä kohtaan. Sen sijaan että homot olisivat iljettäviä syntisiä, on keksitty että he ovatkin rikkinäisiä rassukoita. He ovat kyvyttömiä kokemaan Todellista Rakkautta. He ovat vinossa siinä missä kunnon ihmiset ovat suorassa. He ovat vähän keskenkasvuisia, huomiohakuisia ja elämänhallintakin on hiukan hukassa. He tarvitsevat sääliä, raamatulla päähän lyömisen sijasta lempeää mutta hellittämätöntä raamatulla päähän naputtamista (mieleen mahdollisesti nouseva kuva kiinalaisesta vesikidutuksesta ei kenties ole täysin sopimaton) ja toivoa siitä että jos he vain kovasti yrittävät, heistäkin voi vielä tulla seitsemän miljardin ihmisen maata velvollisuudentuntoisesti täyttäviä kunnon heteroita. Vähintään heistä voi tulla koko elämänsä selibaatissa eläviä harmittomia kansalaisia jotka ovat tajunneet paikkansa maailmassa, vähän huonompina ihmisinä joilla ei ole oikeutta rakkaussuhteisiin eikä fyysiseen hellyyteen.

Yritän yleensä välttää jyrkkyyttä moraalisissa kannanotoissani, mutta nyt se on sanottava suoraan: eheyttäminen on väärin. Se on henkistä ja hengellistä väkivaltaa, jonka auttamisen valepuku tekee tavallistakin paheksuttavammaksi. Älkäämme erehtykö tästä: eheyttäjä ei todellisuudessa halua auttaa ketään. Hän ei halua toisen parasta. Hän haluaa muovata toisen ihmisen sopivaksi omaan ahtaaseen maailmankuvaansa eikä välitä hinnasta. Elinikäinen yksinäisyys? Loputtomat itsesyytökset ja jopa itsetuhoisuus? Yhteisön inho ja hylkääminen jos "eheytynyt" joskus hairahtuu näyttävästi? Mikäs siinä kun eheytettävä maksaa. Eheyttäjää ei kiinnosta toisen hyvä eikä epävarman ihmisen tukeminen kohti itsevarmuutta ja itsetuntemusta, sillä toisen hyvän tietäminen edellyttäisi kuuntelemista ja yritystä nähdä maailma toisen silmin. Mutta eheyttäjän ei tarvitse kuunnella ihmistä, riittää että hän tietää mitä mieltä Mooses ja kumppanit ovat asioista. Eheyttäjä tietää kysymättäkin mitä tosi rakkaus on: se on sääntöjen noudattamista. Hän tietää senkin, mitä se ei ole: mitään mitä hän ei ymmärrä. Hän tietää senkin mitä jumala, maailmankaikkeuden mahtavin olento, mielessään ajattelee. Parhaita sääntöjä ovat ne joiden valossa itse näyttää hyvältä mutta joista voi ojentaa toisia. Esimerkiksi ahneudesta, kovasydämisyydestä, pätemisen tarpeesta tai muista vastaavista synneistä ei olisi ehkä yhtä kiva pitää tulikivenkatkuisia saarnoja. Omatunto voisi nääs kolkuttaa. Siksi emme moraalisaarnoja niistä aiheista kuulekaan. Niin, onneksi voidaan puhua vaikka homoista jotka lymyävät syntisten baarien nurkissa ja lesboista jotka kulkevat nokat pystyssä eivätkä ymmärrä ~~mun~~…eikun hyvän päälle.

Eheyttäminen on jälleen yksi esimerkki paremmintietämisestä ja toiseuttamisesta, unohtamatta tietenkään siveyden airueina itseään pitävien ihmisten suunnatonta kiinnostusta toisten ihmisten seksielämän yksityiskohtiin. ”Mutta kun jotkut homot haluavat eheytyä homoudestaan! Eivätkö he saisi?” parkaisee Fundamentalisti viimeistään tässä vaiheessa. No niin minäkin voisin kuvitella haluavani, jos olisin fundamentalistilauman keskellä seksuaalisen heräämisen kokeva nuori lesbo. Jos tietäisin vuorenvarmasti, että tunteeni ja haluni ovat likaisia ja kauhistuttavia ja ettei minulla ole koskaan pienintäkään toivoa saada niihin vastakaikua. Jos tietäisin etten voi koskaan löytää jotakuta jonka kanssa perustaa oma perhe, vaan että ilman ”eheytymistä” ainoat vaihtoehtoni ovat elinikäinen yksinäisyys ja itseinho tai paljastuminen kauhistuttavan pahuuden harjoittajaksi. Tahtoo sanoa, että haluaminen ei tässä tapauksessa välttämättä vielä todista kovin paljon. Jos haluaja on nuori ja epävarma ihminen valtavan sosiaalisen ja auktoriteettipaineen alla, hän saattaa haluta sopeutua muista syistä kuin huolellisen ja rauhallisen harkinnan lopputuloksena. Moraalisesti kiitettävää toimintaa auktoriteetin taholta olisi olla painostamatta; osoittaa hyväksyntää ja antaa yksilölle tilaa harkita ja hapuillakin. Moraalista olisi tukea nuoren kasvua siksi ihmiseksi joka tämä sisimmässään on. Ja tieteellisen tutkimuksen mukaan se ihminen voi hyvinkin olla homo- tai biseksuaali. Eheyttäjä joka väittää ettei kukaan ole sisimmässään homo, ei esitä uskonnollista mielipidettä johon kukin voi uskoa miten viisaimmaksi näkee, vaan aivan arkisesti arkitodellisuutta koskevan väitteen joka on hevonkukkua. Surullista on, että vaikka hevonkukulla ei ole ikinä maailmaa parannettu, siitä saa silti oivan aseen millä lyödä heikompia. Voiko paremmintietämisestä edes eheytyä?

Homostelu-teemaviikko: Sodoma, Gomorra ja jumalallisen moraalituomaroinnin epic fail

2012-02-12T13:27:00.003+02:00

Näin sunnuntain kunniaksi pidämme tänään raamattutunnin. Pyydän kaikkia nyt avaamaan raamattunsa 1.Mooseksen kirjan 19. luvusta, jossa kerrotaan tarina siitä miten jumalan palvelija Loot pelastuu paheellisen Sodoman kaupungin hävityksestä. Ne joilla ei ole omaa raamattua, voivat käyttää nettiversiota.

Tarina alkaa kun Loot tapaa kaksi enkeliä ja kutsuu heidät vieraiksi taloonsa. Kaupungin pahat miehet saavat kuulla Lootin vieraista, ja tahtovat sekstailla heidän kanssaan. Mutta Loot suojelee vieraitaan:

Silloin Loot meni ulos heidän luokseen portille ja sulki oven jälkeensä ja sanoi: "Älkää, veljeni, tehkö niin pahoin. Katsokaa, minulla on kaksi tytärtä, jotka eivät vielä miehestä tiedä. Ne minä tuon teille, tehkää heille, mitä tahdotte.

1.Moos 19: 6-8

Näin raamattu kuvaa Lootin moraalista erinomaisuutta. Jahve oli mielissään:

Aamun sarastaessa enkelit kiirehtivät Lootia sanoen: "Nouse, ota vaimosi ja molemmat tyttäresi, jotka ovat luonasi, ettet hukkuisi kaupungin syntivelan tähden". Ja kun hän vielä vitkasteli, tarttuivat miehet hänen käteensä sekä hänen vaimonsa ja molempien tyttäriensä käteen, sillä Herra tahtoi säästää hänet, ja veivät hänet ulos ja jättivät hänet ulkopuolelle kaupunkia.

1.Moos 19: 15-16

Lootin vaimo ei lopulta pelastunut, sillä hän syyllistyi järkyttävään tottelemattomuuteen Jahvea kohtaan. Kesken pakomatkan hän pysähtyi ja katsoi taakseen. Sietikin muuttua suolapatsaaksi. Lootin tyttäret sen sijaan pelastuivat, eikä ihme: olivathan he selvästi isänsä tyttäriä, kuten pian opimme.

Niin vanhempi sanoi nuoremmalle: "Isämme on vanha, eikä tässä maassa ole ketään miestä, joka voisi tulla luoksemme siten, kuin on kaiken maan tapa. Tule, juottakaamme isällemme viiniä ja maatkaamme hänen kanssaan, saadaksemme isästämme jälkeläisen." Niin he juottivat sinä yönä isällensä viiniä. Ja vanhempi meni ja makasi hänen kanssaan, eikä tämä huomannut, milloin hän tuli hänen viereensä ja milloin hän nousi. Seuraavana päivänä sanoi vanhempi nuoremmalle: "Katso, minä makasin viime yönä isäni kanssa; juottakaamme hänelle tänäkin yönä viiniä, ja mene sinä ja makaa hänen kanssaan, saadaksemme isästämme jälkeläisen". Niin he juottivat sinäkin yönä isällensä viiniä; ja nuorempi meni ja makasi hänen kanssaan, eikä tämä huomannut, milloin hän tuli hänen viereensä ja milloin hän nousi. Ja niin Lootin molemmat tyttäret tulivat isästänsä raskaiksi. Ja vanhempi synnytti pojan ja antoi hänelle nimen Mooab; hänestä polveutuvat mooabilaiset aina tähän päivään saakka. Ja myöskin nuorempi synnytti pojan ja antoi hänelle nimen Ben-Ammi; hänestä polveutuvat ammonilaiset aina tähän päivään saakka.

1. Moos 19: 31-38

Happy end. Homot saivat ansionsa mukaan ja Jahven kunnollisiksi toteamista ihmisistä tuli suurten sukujen kantavanhempia.

Ne jotka eivät ole vakuuttuneita siitä että tarinan moraali on ihan kohdillaan, voivat etsiä Jahven sijasta moraalista opastusta vaikka kuolevaisilta filosofeilta. Mekin kyllä sähläämme toisinaan (vaikka en juuri nyt muistakaan yhtään kollegaa jonka moraalikäsitykset olisivat heitelleet ihan näin reippaasti). Ainakaan emme väitä olevamme oikeamielisyyden kosmisia tiivistymiä.

Homostelu-teemaviikko: Häpeällisistä teoista

2012-02-11T23:27:00.011+02:00

Siinä vaiheessa kun lähiympäristössä singahtelevien homofobisten purkausten määrä kohoaa äkillisesti kymmeniin, tutkijanvaistot heräävät. Tällä kertaa kiinnitin huomiota siihen, että itse homojen lisäksi monet ilmaisivat syvän inhonsa myös tiettyjä seksuaalisia tekoja kohtaan. Tässä on hyvin kummallista se, että useimmat näistä teoista onnistuvat mainiosti heterosuhteissakin ja ainakin tutkimustiedon valossa ne ovat osa monien tavallisten ihmisten seksielämää . Herttaisten mummojen ja lupsakoiksi kuvittelemani kylänväen käsittelyssä kohtuullisen vaniljaiset nautinnot kuulostivat joltakin mitä profeetta Jouko Piho saattaisi saada aikaan jos hän yrittäisi kirjoittaa oululaisen huoltoaseman wc-tiloihin sijoittuvaa Jallunovellia (tai mahdollisesti siltä mitä Mikael Niemen alitajunta saattaisi tuottaa kahdeksan vuoden selibaatin ja puolen kossupullon jälkeen). Olin tarkkana ja kyllä: inhottaviksi ei kuvattu näitä tekoja homosuhteen kontekstissa, vaan teot itsessään. Hämmennykseni kasvoi huippuunsa siinä vaiheessa kun alkoi kuulostaa siltä, että useimmat näistä teoista olivat naisellisia. Kuunneltuani aikani ymmärsin, että homojen lisäksi pelottavia, likaisia ja epäluonnollisia olentoja kuulostavat olevan myös naiset jotka tekevät kumppaniensa kanssa muutakin kuin pitävät romanttisesti kädestä.

Olisiko homoseksuaalisuus niin inhottavaa, jos naiset ja miehet olisivat aidosti tasa-arvoisia? Jos naisten seksuaalisuus nähtäisiin myönteisenä asiana eikä sitä halvennettaisi ja kuvattaisi alistumisen ja alistamisen kuvastoa käyttäen josta poikkeamat ovat iljettäviä asioita? Tiedostin taas ajatuksen joka normaalisti uinuu syvällä mieleni mörkötyrmässä: monin pienin tavoin ne sanat ja teot joilla arkea rakennamme, uusintavat syrjiviä rakenteita. Jos sellaiset seksuaaliset teot joita heterosuhteissa naiset tekevät miehille ovat alentavia, ällöttäviä ja jotenkin häpeällisiä, eikö asenteen loogisessa päätepisteessä ole naisten halveksunta? Tavalliset naisethan niitä juttuja enimmäkseen tekevät, eikö? Itse asiassa, naisten ”alistuminen” heteroseksuaalisessa telminnässä on herättänyt happamia kommentteja myös äärifeministien leirissä. En ole syvällisesti perehtynyt sen paremmin seksologiaan kuin feminismin teoriaan, joten kysynkin: onko kulttuurinen kuva seksuaalisuudesta patriarkaalinen, jos nautinnon tuottaminen, antaminen, vastaanottaminen ja ”pehmeä” rooli leimataan nöyryyttäväksi ja alempiarvoiseksi, ja tavoiteltavaa ja kunniallista seksiä on ottaminen, palveltavana oleminen ja kovuus? Eikö ihannetilanteessa niin heteroiden kuin homojenkin kesken vallitsisi asenteiden tasolla tasa-arvo jossa kokemuksia jaetaan siten ettei päällimmäisenä murheena ole se, miten rooliodotukset täyttyvät vaan se että kokemus on kaikille antoisa? Eikö häpeän, alistamisen ja alistumisen tematikka sopisi paremmin s/m-kuvastoon kuin lähtökohtaisesti määrittelemään jokaista kahdenvälistä tohinaa?

Seksuaalisten tekojen määritteleminen lähtökohtaisesti nöyryyttäviksi ja häpeällisiksi on vallankäyttöä. Oikeassa elämässä jokaisella on oikeus päättää ihan itse ja toisaalta vain omasta puolestaan siitä mikä on nöyryyttävää ja mikä taas nautinnollista. Miksipä ei voisi olla asiasta vaikka montaakin mieltä, tilanteen mukaan tai vaikka päättämättömyydestä. Olemme kaikki erilaisia: ruumiillisesti, henkisesti, suuntautumisen puolesta, ja sen lisäksi vielä jokainen suhde ja siihen sisältyvä kemia on ainutlaatuista. Seksuaalisuus jos mikä on henkilökohtainen asia. Hyvän, huonon, häpeällisen ja kunniallisen määrittelyjen olisi ehkä hyvä lähteä itsetuntemuksesta, ei sääntölistojen ulkoaopettelusta. Tämän oikeuden toteuttaminen vaatii kuitenkin tilaa: sitä että sekä sosiaalinen ympäristö yleisesti että yksilöt rajoittavat haluaan leimailla ihmisiä heidän seksuaalisten mieltymystensä perusteella. Muiden päähänlyöminen asioilla joista ulkopuolinen ei lähtökohtaisestikaan voi paljoa tietää, on vain tehokas keino osoittaa oma typeryytensä.

Homostelu-teemaviikko: Paheksuttavista avioliitoista

2012-02-09T11:49:00.004+02:00

Eduskunnassa kuplii lakialoite samaa sukupuolta olevien parien siviiliavioliiton mahdollistamiseksi. Jo on aikakin. Minun puolestani uskovaiset saavat syrjiä kansalaisia kirkkojensa sisällä niin paljon kuin ikinä kehtaavat. Mutta miksi muslimien, ateistien, wiccojen ja kaikkien muiden siviiliavioliittojen pitäisi perustua kristillisiin moraalinormeihin? Puheet siitä että avioliitto olisi lähtökohtaisesti kristillinen instituutio kun voivat perustua vain yleissivistyksen vähyyteen.

Tästä aiheesta jaksaisin puhista pidemmältikin. Koska kuitenkin olen jo tehnyt niin aikaisemminkin, kiukuttelen sen sijaan toisesta vääryydestä eli siitä, miksei arvon Lainsäätäjää kiinnosta minun mielipiteeni siitä millaiset avioliitot ovat paheksuttavia. Sellaisia avioliittoja on nimittäin havaintojeni mukaan maa täynnä jo nykyään. Ja lainsäädännöstä johtuen, ne kaikki ovat heteroliittoja.

En oikein suvaitse avioliittoja joissa esiintyy väkivaltaa, sairaalloisen mustasukkaista kontrollia tai heikomman osapuolen taloudellista tai seksuaalista hyväksikäyttöä. Minun on myös vaikeaa suvaita avioliittoja jotka solmitaan ”aina voi erota jos ei enää tunnu kivalta”-asenteella, tai niitä jotka solmitaan hirmuisessa hormonipöllyssä vakaasta uskosta esiaviollisen seksin synnillisyyteen. Vaikea on myös suvaita avioliittoja jotka solmitaan siinä toivossa että päivä prinsessana maagisesti paikkaisi rakoilevan ja pitkäveteiseksi muuttuneen parisuhteen. Jos miettisin pidempään, löytäisin varmasti tuttavapiiristä vielä muitakin esimerkkejä. Julkkisten sekoiluja lehdistä lukiessani taas mietin, saataisiinko Suomeen millään reseptoitua jokin versio siitä sharian säännöksestä jonka mukaan eronnut pari ei voi mennä uudelleen naimisiin ennen kuin nainen on ollut kertaalleen naimisissa toisen miehen kanssa (siten ettei kakkosavioliiton tarkoitus ole ollut vain päästä uudelleen naimisiin Ykkösmiehen kanssa). Hillitsisiköhän tämäntyyppinen säännös aikuisten ihmisten ollaan-eipäs ollakaan- leikkejä? Näillä mietteillä ei kuitenkaan ole väliä, sillä Te, Rakkaat Lukijat, olette todennäköisesti maailman ainoita ihmisiä joita suvaitsemiseni tai suvaitsemattomuuteni kiinnostavat kuivettuneen herneen vertaa. Edes kirkkoa eivät kiinnosta kihlakumppaneiden aikeiden vakaus tai kunniallisuus, puhumattakaan lisääntymiskykyisyyden tyyppisistä asioista joihin fundamentalistit mielellään vetoavat heteroavioliittojen suosimisen perusteena. Heitäkin kiinnostaa vain se, onko vihittäviä tasan kaksi kappaletta ja ovatko he heteropari. Ja niin jään mietiskelemään ihan keskenäni, millä ihmeen logiikalla nämä nyt ovat niitä olennaisia seikkoja mietittäessä toiminnan moraalisuutta. Millä logiikalla väkivalta ja muut julmuuden muodot eivät häpäise avioinstituutiota mutta rakkaus ja halu ottaa rakastetusta laillista vastuuta voivat sen joskus tehdä jo pelkällä olemassaolollaan?

Nämä ovat masentavia mietteitä, etenkin kun paheksuttavia avioliittoja on maa niin täynnänsä että niiden ajattelemisesta menisi usko koko instituutioon, ellei oma elämä ole elävä todiste siitä että toisinkin voi olla. Avioliitto voi olla myös suuri onni. Eikä siihen tarvita yhdenkään jumalan siunailuja, vaan ainoastaan rakkautta, lujaa tahtoa saada homma toimimaan tavalla tai toisella sekä paljon työtä. Ellei saa tilaisuutta päästä vaikuttamaan lainsäädäntöprosessiin, paheksuminen ja mielensäpahoittaminen eivät sittenkään taida olla kovin hedelmällisiä keinoja ylläpitää sitoutuneen rakkauden kauneutta ja kunniaa. Taitaa olla viisainta käyttää sekin energia oman avioliiton onnesta huolehtimiseen.

Homostelu-teemaviikko: Rakkauden ja seksuaalisuuden itseisarvollisuudesta

2012-02-08T11:52:00.003+02:00

”Jos homostelusta tulisi yleisesti hyväksyttyä, ihmiskunta kuolisi sukupuuttoon. Kyllä avioliitossa pitää olla mies ja nainen.” Tämä ajatus on ilmaistu monin eri sanamuodoin viime viikkoina Länsi-Uusimaan tekstiviestipalstalla. Siinä on tiivistettynä monen suomalaisen käsitys siitä millainen perheen tulee olla. Olen tässä pohdiskellut, mahtavatko näin ajattelevat huomata että heille rakkaus on välinearvo. Se on voima joka on hyvä vain silloin kun onnistutaan rakastamaan oikein, ahtaiden sääntöjen määrittelemissä rajoissa. Rakkaudella ja seksuaalisuudella on arvoa vain silloin kun niistä on jotakin konkreettista hyötyä yhteiskunnalle, mieluiten uusien veronmaksajien ja tulevien omaishoitajien muodossa. Toinen hyvä välinearvo on oman kunnollisuuden pönkittäminen: rakastamalla oikein en ainoastaan ilmaise että olen löytänyt jotakin hyvää, vaan myös sen että olen normaali, kunnollinen, kansalainen joka on sisäistänyt lakien lisäksi myös hienovaraiset sosiaaliset normit joita ei käy kyseenalaistaminen.

Romanttisen rakkauden päämääräksi määrittyy itsestään pysyvä parisuhde. Se on kristilliskonservatiivien mielestä myös eroottisen autuuden korkein ilmentymä. Mutta jos näin todella olisi, mihin ihmeeseen tarvitaan tuota kaikkea loanheittoa, lainsäädännöllistä kiusantekoa, toiseuttamista ja syrjintää? Jos heteroavioliitto on luonnollisuuden huipentuma ja onnen täyttymys, miksi poikkeavuus on niin suuri uhka? Miksi esimerkiksi homoseksuaalisuus nähdään tarttuvana, hekumallisen hyperseksuaalisuuden näyttämönä? Eivätkö poikkeamat yksiavioisesta hetero-onnesta olisi vain ohimeneviä hairahduksia joihin sortuneet ymmärtäisivät nopeasti itsekin stiplunsa? Miten törkypuheet kuulostavat minun korviini aivan siltä kuin puhujat yrittäisivät sanoa, etteivät rakkaus ja seksuaalisuus ole iloisia, itsessään arvokkaita asioita eikä niiden piru vie kuulukaan olla? Ne ovat kaoottisia voimia joita ihmisen tulee rajoittaa ja kurittaa kunnes ne on saatu alistettua nöyriksi työläisiksi uskonnon ja isänmaan palvelukseen. Jos näin ajatellaan, voi spekuloida, että homofoobikon pahin painajainen ei ole homous sinänsä. Kauhistuttavinta eivät ole edes ne seksuaaliset teot joita homot ja lesbot keskenään tekevät. Kauhistuttavinta on erilaisuus itse. Se että homot ja lesbot selvästi pystyvät solmimaan pitkiä parisuhteita jotka ovat niin antoisia etteivät osapuolet kaipaa muuta, se että homot ja lesbot vaikuttavat vallan tyytyväisiltä seksielämäänsä, vaikka sen ei parhaillakaan fantasioinninlahjoilla voi kuvitella olevan täsmälleen samanlaista kuin Tavallisen Heteroparin (joka jostain syystä usein kuulostaa kummasti kertovan lähinnä änkyräheteron omasta elämästä, ei esimerkiksi siitä millaista suomalainen seksi tilastojen valossa on) seksielämä. Onnellinen ja tasapainoinen homo on elävä haaste änkyräheteron käsitykselle siitä että hän tietää varmasti, mikä on totuus rakkaudesta ja elää itse onnellisinta mahdollista elämää. Erilaisten ihmisten onni lähes pakottaa kysymään, ovatko minun elämäni surut, hankaluudet ja traumat vain ihmiselämän realiteetteja jotka voi vain kestää, vai olisinko minäkin voinut itse valita toisin? Olisiko ulottuvillani jotakin parempaa, jos vain uskaltaisin? Tällainen itsetutkiskelu on pakostakin tuskallista. Siksi änkyräheteron on usein helpompi tarttua toiseen vaihtoehtoon, joka on homoviha, homojen ihmisyyden tai vähintään heidän rakkautensa aitouden kieltäminen, moraalinen panikointi ja entistä pienempään poteroon sulkeutuminen.

Eilen postaamaani katkelmaan Setan esitteestä löytyvä sanoma on siksi radikaali. Rakkaus ja seksuaalisuus ovat itsessään arvokkaita, positiivisia voimia. Tärkeintä ei ole se että onnistuu rakentamaan Oikeanlaisen Elämäntarinan, tärkeintä on välittäminen ja huolenpito. Tärkeää ei ole se että onnistuu tekemään juuri niin kuin säännöissä lukee vaan rehellisyys, rohkeus ja lempeys ovat vielä tärkeämpiä. Ja tärkeintä kaikista on rakkaus, ei oikeanlainen vaan olemassa oleva.

Pitäkää kiinni housuistanne! Uusi teemaviikko on täällä!

2012-02-07T20:42:00.001+02:00

Tähän mennessä olemme viettäneet teemaviikkoja muun muassa jätteen ja monikulttuurisuuden parissa. Ajatus tämänkertaisesta teemaviikosta on kypsynyt niinä liian monina tunteina jotka olen viime aikoina viettänyt naamallani kipsibuddhan ikuinen lempeä hymy kuunnellen miten toinen toistaan kunniallisemmat kansalaiset ovat sylkeneet suustaan sellaista törkyä jonka poistamisessa mielestä minulta menee vielä kauan. Nyt angstin kaari on saapumassa loppupisteeseen. Olen havainnut ahdistavan epäkohdan, kestänyt sen hiljaa ja sivistyneesti hammasta purren. Päästyäni pakoon pahaa maailmaa linnoittautunut kotiin ahdistuneena perheen terapoitavaksi. Olen valvonut, vihannut ihmiskuntaa ja miettinyt, miten saisin keploteltua perheelle yksisuuntaisen lipun Marsiin. Lopulta, hitaasti olen muistanut että todellakin, minähän olen paitsi tieteellisten artikkeleiden ja rakettifilosofisten kolumnien armoitettu rustaaja, myös bloggaaja. Ja sellaisena, voin pyhittää mille tahansa havaitsemalleni yhteiskunnan mätäpaiseelle vaikka kokonaisen viikon jutut jos vain keksin alustavassa mietinnässä tarpeeksi monta otsikkoa. Ja nyt maailman tila näyttää Virkkalan talvisesta rauhasta katsottuna siltä että tänne tarvitaan homostelu-teemaviikkoa.

Äkää toki säikähtäkö. Blogin sankaritar ei aio edes teemaviikon nimissä käyttää huvilupiaan lesbiaanisten ilojen harjoittamiseen, eikä edes kokeilla lahjojaan eroottisen fantasian kirjoittajana. Tämänkin viikon aikana lupaan huolehtia parhaani mukaan blogin sivistyneisyyden tasosta, sikäli kun se mitenkään on mahdollista silloin kun sekaantuu tämänhetkisen suomalaisen homokeskustelun niljaiseen suohon. Luvassa on näin alustavasti pohdintaa syrjinnästä, perinteisistä suomalaisista arvoista, ehkä vähän rakkaudestakin.

Teemaviikkoni lähtölaukaukseksi käy kauniisti tämä Seksualistin blogissaan esiin nostama Setan "Rakkaus on rakkautta"- esitteessä esiinnostama ajatus: ”Seksuaalinen suuntautuminen on ihmisen kyky ihastua tai rakastua tiettyä sukupuolta oleviin ihmisiin. Suurin osa rakastuu eri sukupuolta oleviin, monet rakastuvat useimmiten tai ainoastaan samaa sukupuolta oleviin ihmisiin. Monilla on kyky rakastua sekä poikiin että tyttöihin, tai kokevat ettei ihmisen sukupuolella ole merkitystä. Sukupuoli on lopulta vain yksi ihmisen ominaisuus; ihastuessamme toisiin ihmisiin ratkaisevaa on moni muukin tekijä. Seksuaalista suuntautumistaan ei voi valita. Jotkut ovat seksuaalisesta identiteetistään varmoja jo lapsina, jotkut yrittävät ymmärtää sitä tai löytävät siitä uusia ulottuvuuksia koko elämänsä ajan. Rakkaus on kuitenkin aina rakkautta, eikä sille ole pakko laittaa mitään tiettyä etikettiä. Sinun ei ole pakko pystyä valitsemaan, tykkäätkö mieluummin naisista, miehistä, lakritsista, suklaasta, kesästä vai talvesta – vai pidätkö kaikesta. Maku saattaa myös elämän aikana vaihtua. Tärkeää on se, että pidät huolta itsestäsi, rakastamasi ihmisistä sekä heistä, jotka rakastavat sinua. ”

Sielullinen luontomme

2012-02-05T11:03:00.003+02:00

”Eikö ole vähän naurettavaa ja primitiivistä ajatella että kasveillakin on sielu?” Tästä aiheesta käynnistyi pienimuotoinen pohdinta pakanapalstalla. Suomenuskossa kun ajatellaan epämuodikkaasti, että luonto on sielullinen, ja huomasin minäkin olevani mieleltäni niin primitiivinen, että allekirjoitan väitteen epäröimättä. Nyt kerron syyn, niin voitte sitten kritisoida jos ajatukseni on kovasti harhautunut primitiivisyyden sysimetsään.

Muiden kulttuuristen ilmiöiden tapaan tiede sisältää metafyysiset taustaoletuksensa joiden valossa havainnot tulkitaan. Myytti ihmisestä herraolentona jonka olemiselle luonto on vastakohta ja sieluton, itseisarvoton ja hyvä vain siihen määrään mihin se tuottaa ihmiselle ”hyötyä”, on eräs maailmankuva. Siinä maailmankuvassa ihmisen on lähtökohtaisen moraalisesti ongelmatonta tehdä juuri se mitä hän pystyy tekemään, ottaa se mihin käsi yltää, hankkia haluamansa tieto millä tahansa menetelmällä jota hän kykenee soveltamaan. Tässä maailmankuvassa luonnonsuojelu tarkoittaa rajoittamista, kieltämistä, ihmisen potentiaalin tukahduttamista ”siksi ettei se tunnu kivalta”, kuten eräs biotieteiden tohtori asian ilmaisi.

Myytti sielullisesta luonnosta on toisenlainen metafyysinen kehys, eräs tapa pukea sanoiksi idea jonka mukaan luonto ja sen pienimmätkin osaset ovat itseisarvollisia riippumatta siitä näkeekö ja havaitseeko ihminen sitä. Sielullisuus viittaa kaikkeen siihen mitä emme tiedä. Siinä missä vallalla olevassa mytologiassa lähtökohtana on usein se ettei mitään ole olemassa ennen kuin siitä on saatu todisteita (ja into hankkia todisteita vaihtelee usein vähemmän ylevien tarkoitusperien mukaisesti), sielullisuuden käsite ilmaisee, että on aina olemassa sellaista mitä emme vielä tiedä; arvoa joka vielä on näkymättömissä. Tässä maailmankuvassa vaikkapa ekologisuus ei ole arvo joka on ehkä kiitettävä mutta kuitenkin pohjimmiltaan valinnainen, arvo joka joutuu kamppailemaan muiden arvojen kanssa ja jonka toteuttamisen kanssa ihminen joutuu joskus kovasti pähkäilemään. Ympäristön arvokkuus on fakta joka tulee huomioida kaikessa toiminnassa, sekä konkreettisesti että myös symbolisesti. Esimerkiksi pyyntirituaalin voi nähdä tällöin psykodraamana: luonnonuskova joka on aikeissa hyödyntää luontoa tavalla joka voidaan käsittää myös tuhoavana, ei voi vain mennä ja tehdä, vaan hänen on pysähdyttävä ja rituaalin suorittamisen kautta uusinnettava harmoniaa ja mielenmaisemaa jonka väärällä (eli itsekkäällä) tavalla tapahtuva pyynti saattaisi vaarantaa. Esimerkiksi metsästys ei siis ole lähtökohtaisesti paha asia, onhan ihminenkin osa luontoa ja sellaisena hänellä on oikeus ravita itseään lajityypillisellä tavalla. Kyse on siitä että ollakseen toimintaa joka ei vaaranna ihmisen ja luonnon välistä tasapainoa, metsästyksenkin on tapahduttava oikealla tavalla ja tietoisena siitä ettei harmonian periaate jouda lomalle metsästysretkien ja vastaavien ajaksi.

Harmonian käsite ei ota kantaa siihen onko ihminen pohjimmiltaan vain eläin, vai onko hänestä kulttuurin myötä tullut olemuksellisesti luonnosta eronnut olento. Vai onko Aristoteleen luonnehdinta ”zoon logon ekhon”, järjellinen eläin, tänäkin päivänä pätevä? Metafysiikka on mielenkiintoista, mutta ympäristöetiikassa ensisijaista ei ole tietää, keitä me perimmiltämme olemme vaan miten tässä pitäisi elää. Osaamme aavistella, mitä hyvä olisi: harmoniaa, rauhaa ympäröivän maailman kanssa, oikein suuntautuneina ja siten että mahdolliset korjausliikkeet ovat keskimäärin elämäntaparemonttia pienempiä, ehkä vain rituaalin kokoisia. Suuri kysymys ei ole silloin:"Mitä meidän pitäisi tehdä päästäksemme tähän?", vaan nykymaailmassa on päivä päivältä selvempää että kriittiseen tarkasteluun pitäisi ottaa koko maailmankuva ja ne ajatusmallit jotka ohjaavat arkista päätöksentekoa.

Minusta naurettavaksi ja primitiiviseksi sopii nimitellä ihmistä joka kuvittelee olevansa viisas ja kovasti rationaalinen, vaikka hänen tekojensa tulokset puhuvat järjestelmällisesti ja kaikissa mittakaavoissa päinvastaista. Jos myytti sieluttomasta luonnosta jota ihminen saa hyödyntää tai yrittää parantaa kykyjensä mukaan olisi toimiva, miksi "edistys" tuntuu jatkuvasti tuottavan uusia riiston muotoja ja uusia ympäristöongelmia hyvien asioiden ohessa? Miksi luonnonsuojelu näyttäytyy niin tympeänä asiana ja eettisyyden puolesta saa usein argumentoida naamansa siniseksi?

Jos kumartelisimme kiviä, emme ehkä enää haluaisi repiä maahan uusia Talvivaaroja. Jos ajattelisimme että kedon kukilla on pienet sielunsa ja pieni mutta luovuttamaton arvokkuutensa, olisimme ehkä motivoituneita harkitsemaan, haluammeko peittää kedon asvaltilla saadaksemme rakennettua paikalle muutaman vuosikymmenen kestävän kapitalismin palatsin. Miten sitten kävisi työpaikoille, talouskasvulle, koko nykyiselle elämänmuodolle? Tähän voi esittää vastakysymyksen: mitä tapahtuu jos jatkamme suruttomasti tiellä joka ei ole kestävä kunnes törmäämme seinään? Teollistumisen ajan alkupuolella ihminen saattoi vedota tietämättömyyteen ja hänen virheensä oli vain se että hän hätiköiden ahmi ja kahmi rikkautta ennen kuin oli yrittänytkään ottaa selvää toiminnan ympäristö- ja yhteiskuntavaikutuksista. Hinta kuitenkin kasvaa koko ajan. Tänä päivänä kestämätön elämäntyyli vaatii jo aktiivista silmien ummistamista todellisuudelta, itsepetosta ja välinpitämättömyyden paheen tarmokasta harjoittamista. Miten tulevaisuudessa? Jos globaali eriarvoistuminen kasvaa, vaatiiko epätasa-arvon ylläpitäminen jo pakolaisvirtojen tukahduttamista asein ja nykyistäkin kylmäverisempää riistoa? Kuinka korkeaa hintaa olemme valmiit maksamaan? Ja ovatko ihmisiä ollenkaan ne olennot jotka ovat valmiita maksamaan mitä tahansa?

Iloista etiikkaa lihansyöjille

2012-02-01T11:13:00.002+02:00

Meillähän ollaan murisevia, luolamaalauksia ihailevia lihansyöjiä. Tai niin ainakin kuvittelin, kunnes luin lehdestä tutkimuksista joiden mukaan keskivertosuomalainen (1 kpl) syö lihaa yli kilon viikossa. Määrä on yli kaksinkertainen verrattuna 1960-luvun tasoon. Terveyssuositusten mukaan lihaa pitäisi syödä kolmisensataa grammaa viikossa; nykysuomalaisella sitä kuluu parisataa grammaa päivässä. Näyttää siltä, että kovaäänisten vegaanien valistustyötä täydentämään jonkun olisi ehkä hyvä sanoa pari sanaa myös kohtuullisen, luomupainotteisen lihansyönnin puolesta. Terveyssuositusten kolmesataa grammaa viikossa voisi olla ihan hyvä lähtökohta, ainakin kun ottaa huomioon että siihen päästäkseen keskivertokansalaisemme joutuu leikkaamaan lihankulutustaan kaksi kolmasosaa. Sanavalinnat ovat kuitenkin tärkeitä. Kannattaako edes puhua lihankulutuksen leikkaamisesta tai rajoittamisesta, jos kyse on siitä että ruokalistalle vain raivataan tilaa vaihtelevammille aterioille?

Kolmesataa grammaa henkeä kohti viikossa. Se tarkoittaa kaksihenkisessä perheessä yhtä jauhelihapakettia ja vähän leikkeleitä viikottain. Suunnilleen sen verran kuin mitä meillä kuluu. Nykyään luomujauhelihaa on saatavilla lohjalaisistakin marketeista sen verran säännöllisesti että olemme siirtyneet kokonaan siihen. Yleensä jauhelihapaketista riittää syötävää pariksi päiväksi.. Siitä voi tulla kastiketta, pizzaa, mureketta tai muuta vastaavaa jossa lihasta on taiottu riittoisaa jatkamalla sitä muilla aineksilla. Vaihteluakin välillä on, mutta perusajatus kahdesta liharuokapäivästä viikossa on minusta varsin sopivasti. Pitäähän sitä ehtiä syödä myös kalaa, palkokasveja ja kananmunia, jo monipuolisuudenkin kannalta. Liha ei suinkaan ole ainoa proteiininlähde, ja sen nostaminen ruokapöydän kuninkaaksi köyhdyttää keittiötä siinä missä kaikki muukin yksipuolisuus.

Helsingissä nousi taannoin iso äläkkä koulujen viikottaisesta kasvisruokapäivästä. Fakta kuitenkin on, että pari kasvisruokapäivää viikossa ei ole hippeilyä vaan yksinkertaisesti normaalia. Mielikuva maailmasta jossa ateriaan kuuluu erottamattomasti kimpale lihaa, juontaa juurensa 1960-1980- lukujen vaurastumiseen. Isoäidin aikaan puuro saattoi hyvin olla pääruoka muulloinkin kuin jouluna, ja kokoliha kuului juhlaan. Mummonaikaisessa ja sitä varhaisemmassa ruokavaliossa lihan määrä oli kohtuullinen jo siksikin että liha oli kallista. Siitä kulutus on vähitellen alkanut kasvamaan, onhan liha ollut ihmiskunnan aamunkoitosta asti statussymboli ja rikkaita ovat olleet ne joilla on ollut varaa syödä sitä, sitä rikkaampia mitä useammin lihaan on ollut varaa. Tehotuotannolle oli sosiaalinen tilaus. Nyttemmin ikivanhasta statussymbolista on tullut bulkkimättöä jota moni syö joka päivä siksi ettei ole ihan varma siitä mitä muuta voisi syödä. Nyt kaikki syövät lihaa, rikkaat riistaa ja villisikaa, köyhät tarjousjauhelihaa ja broilerinnahkapyöryköitä. Vaikka lihaa on nyt kaikilla, sosiaalinen ero on säilynyt. Kerskakulutuksesta erääntyvä lasku, yhteisen planeettamme kärsimys ja elintasosairaudet kurittavat kaikkia.

Lihansyönnistä puhutaan usein mustavalkoisesti: joko olet lihan suurkuluttaja tai kasvissyöjä. Kohtuullisuus on jälleen kerran tylsää, ja sen kannattajat hiljaisia. Itse olen sillä kannalle ettei lihansyönti sinänsä ole epäeettistä, onhan ihminen fysiologialtaan sekasyöjä. Kulutustilastoa katsellessa minusta kuitenkin tuntuu, että jo siirtyminen kohtuullisuuteen ja aidosti monipuoliseen ruokavalioon olisi iso edistysaskel keskivertokansalaiselle. Tehotuotantoa ja halpaa bulkkilihaa ei tarvita lihansyönnin mahdollistamiseksi ylipäätään, vaan niitä tarvitaan koska lihaa kulutetaan aivan liikaa. Jos kysyntä olisi vähäisempää, eettisyydelle olisi tilaa ja vähävaraisillakin olisi varaa maksaa korkeampia hintoja. Jo nykyisellä hintatasolla voi sanoa, että luomuliha on kallista lähinnä jos sitä on tarkoitus syödä joka päivä. Jos paketti viikossa riittää ja lopun aikaa proteiinit napsitaan bulkkilihaakin halvemmista lähteistä, hintalappu alkaa näyttää kummasti siedettävämmältä. Ei, kaikilla ei ole siihenkään varaa. Mutta monilla niistä jotka nyt kokevat itsensä vähävaraisiksi lapatessaan päivä toisensa jälkeen ostoskärryihinsä tarjousjauhelihaa ”koska se on halpaa”, olisi. Samalla arkinen mättö voisi muuttua vaihtelevammaksi, iloisemmaksi, elämyksellisemmäksi. Miksi taaskaan syytellä ja puhua ongelmista, kun ratkaisuissa olisi niin paljon mukavaa mietittävää?

Pihabongaus 2012

2012-01-29T13:16:00.000+02:00

Tämän vuoden pihabongaukseen lähdimme peräti kahden lintulaudan ja yhden talipallotelineen voimin. Sääkin oli juuri sopiva: ei myrskyä eikä myräkkää, lämpötila -8 astetta. Syistä jotka vain linnut itse tietävät, tämä ei ollut tällä kertaa menestysresepti. Tosin, tänä talvena lintulauta on ollut koko ajan hiljaisempi kuin viime vuonna, eikä satunnaisia vieraita ole juuri näkynyt. Siinä mielessä otos antaa kohtalaisen hyvän yleiskuvan lintuvieraistamme. Tällainen talvi tänä vuonna.

Tuloksemme:

naakka 1 kpl
harakka 4
pikkuvarpunen 5
talitiainen 3
sinitiainen 1
keltasirkku 7
kesykyyhky 34

yhteensä 55 lintua

Viime vuoteen verrattuna lintumäärä nousi suuremmaksi, mutta ainoastaan paikalle sattuneen ison puluparven ansiosta. Lajeja havaitsimme viime vuonna yhdeksän, tänä vuonna seitsemän. Viime vuoden lajeista emme nyt havainneet yhtään viherpeippoa (joita muuten on näkynyt mutta harvalukuisina), nokkavarpusta (joita ei tänä vuonna ole näkynyt marraskuun jälkeen) emmekä urpiaista. Sen sijaan viime vuoden listalta puuttumaan jäänyt harakka tuli nyt bongatuksi.

Ennakkoluulon tussahduksia

2012-01-25T13:31:00.005+02:00

Toisen kierroksen äänestys käynnistyi Virkkalassa ensimmäistäkin kierrosta vilkkaampana. Se on myönteistä- kansa on saamassa kansan presidentin. Toisaalta äänestäjien keskuudessa on ilmennyt aivan uusia ilmiöitä. Tällä kertaa kukaan ei ole vielä erehtynyt äänestyspisteestä, mutta jotkut näyttävät erehtyneen koko valtiosta: heidän mielestään suomalaiset ovat valitsemassa mieleistä presidenttiä Saudi-Arabialle tai mahdollisesti Somalialle. Jollekin kaukaiselle hampaisiinaseistautuneiden homovihaajien tyyssijalle kuitenkin. Toisten mielestä heterous on yksinkertaisesti isänmaallista, toisin kuin homous. Parasta mitä ihmisestä ja presidenttiehdokkaasta voi sanoa on, että hänen puolisomakunsa on ihan tavallinen. Minä toivon, että tästä vaalikierroksesta on ainakin se hyöty että ohut mukasuvaitsevaisuuden kuori rapisee pois ja suomalaiseen yhteiskuntaan pesiytynyt homofobia nousee esiin ja yleiseen keskusteluun. Siten näemme sen todellisuuden missä maa todella elää- ja pelkäänpä että se todellisuus ei ole aivan sellainen humanismin onnela jossa tasa-arvon idean sisäistänyt kansanosa mielellään kuvittelee elävänsä. Millainen onkaan tämä kansa joka on tekemässä itselleen presidenttiä? Toivon toki eläväni maassa jossa homo voi olla vaikka presidentti siinä missä sadomasokistit, transvestiitit ja muut heterouden kirjoon sopivat kansalaisetkin. Mutta varmaa on, että toisin kuin toivon, elän yhä maassa jossa monet kuvittelevat että haukkuminen, kiusaaminen ja syrjintä ovat kunnollisten ihmisten tapoja kohdata erilaisuutta.

Homokammo on surullinen ilmiö siinäkin mielessä, että en osaa kuvitella yhdenkään ihmisen joka on itse elämässään rakastanut, kykenevän siihen. Rakastavat ihmiset tietävät, että aito rakkaus on niitä universumin voimia joiden edessä itsensä tuntee pieneksi, ja toisaalta valmiiksi melkein mihin vain. Rakkaus ei kysele lupien perään eikä laskelmoi. Rakastavat ihmiset tietävät, ettei rakkaudessa koskaan pääse helpolla, ja että ulkopuoliselle ainoa järkevä mahdollisuus suhtautua muiden yrityksiin rakastaa –vaikka sitten miten säälittäviin-, on myötätunto. Kukaan joka on koskaan rakastanut, ei voisi kehottaa toista ihmistä ”unohtamaan homoutensa kuudeksi vuodeksi” tai ”alkamaan käyttäytyä niin kuin normaalit ihmiset”. Ja lopuksi, rakastavat ihmiset tietävät että rakkaus on aina positiivinen voima, sellainen voima jonka läsnäoloa kärsivä maailma kipeästi tarvitsee. Rakkautta ja rakastavia perheitä on tässäkin maassa niin vähän, että minulle on täysin käsittämätöntä, miten jotkut haluavat nitistää osan niistäkin olemattomiin. Homofobia paljastaakin mielestäni sen, miten vähän tässä kunniallisten avioliittojen ja vapautuneen seksuaalisuuden maassa on ihmisiä jotka tietävät rakkaudesta, puhumattakaan siitä että itse rakastaisivat ketään toista ihmistä. Mitä tunteita sen taustalle kätkeytyykään? Epävarmuutta omasta seksuaalisuudesta? Kateutta siitä ettei itse ole koskaan tuntenut mitään niin voimakasta joka saisi ravistelemaan sovinnaisuuden kaltereita? Vanhaa kunnon vihaa erilaisuuden edessä, ja sen edessä että jotkut uskaltavat? Silkkaa kovasydämisyyttä? En tiedä. Uskon että syitä, tai ainakin syiden yhdistelmiä on yhtä monia kuin on homokammoisia ihmisiä. Ja tiedän että ihmisiä jotka eivät ole koskaan rakastaneet, ei pidä vihata takaisin vaan ainoastaan sääliä. He eivät ole ihmisiä joiden elämässä on ylitsevuotava määrä sappea, vaan ihmisiä joiden elämästä puuttuu jotakin suurta. Suunnilleen koko universumia kasassa pitävän myyttisen taivaannaulan kokoista.

Jotkut miettivät, kumpuaako homoviha vanhoillisesta takertumisesta juutalaiskristilliseen aavikkomoraaliin. Itse en kuitenkaan tätä usko.

Kristinuskohan on toisaalta myös lähimmäisenrakkaudesta paljon puhuva uskonto, jonka keskeinen käsky on rakastaa lähimmäistä. Yksi Jeesuksen harvoista suorista käskyistä on kultainen sääntö, käsky tehdä toisille niin kuin toivoisi itselleen tehtävän. Kuka toivoisi tulevansa syrjityksi ja lyttyyn haukutuksi sellaisen asian takia jolle ei koe voivansa mitään? Kuka toivoisi intiimeimpien hetkiensä muuttuvan likaisiksi haukkumasanoiksi? Kuka toivoisi koko elämänsä saavutusten, hyvyytensä ja kovan työnsä tulevan täydellisesti mitätöidyksi yhden -minkä tahansa yhden- piirteen takia, vaikka kyseessä olisi miten sitkeä pahe? Jos tämäkään ei riitä vaan viha kaipaa yhä sammutusta, kristillinen kuvasto on maalannut vaikuttavan kuvan jumalallisesta tuomiosta yhdistettynä kehotukseen olla tuomitsematta ettei joutuisi itse tuomituksi….ei, enpä leimaisi kristinuskon rakennuspalikoita suoralta kädeltä homofoobisiksi. Pikemminkin sanoisin, että jos ihminen haluaa vihata ja syrjiä, hän kyllä löytää uskonnosta sille oivan keppihevosen jos siihen annetaan pikkuriikkisinkin mahdollisuus. Uskonnotkin ovat usein lähinnä harjoittajiensa kuvia. Rakkauden uskonto ei ole mikään uskonto jonka mukaan toisia ihmisiä tulee tuomita, kammota ja syrjiä. Jokaisen uskonnon rakkaudellisuus on harjoittajien varassa. Ihminen näkee yleensä sen mitä haluaa nähdä: jos sydämessä on vihaa ja pelkoa, uskonnon näkee sen mukaisena. Jos rakkautta, niin mistä tahansa katsomuksesta voi tulla rakkauden uskonto.

Me kaikki olemme jossakin määrin ennakkoluuloisia- ne jotka väittävät olevansa suvaitsevaisia ovat yleensä vain eri asioista ennakkoluuloisia kuin ne joita kutsutaan konservatiiveiksi. Yksi asia ihmisiä kuitenkin jakaa. On olemassa niitä jotka antautuvat ennakkoluulojensa orjuuteen, ja on olemassa niitä jotka pyrkivät vapautumaan ennakkoluuloistaan, elämään järjen alamaisina ja kehittymään ihmisinä. Homokammoisuus ei ole muita ennakkoluuloja kummempi: se voi olla jollekulle hyvinkin luonnollinen reaktio. Silti se on muiden ennakkoluulojen tapaan niitä reaktioita joista ihmisen on järkevää pyrkiä eroon. Ihminen jolle toisen ihmisen koko elämä typistyy valinnan hetkellä kysymykseen ”homo vai hetero”? on helposti ihminen joka kohtelee toisia epäoikeudenmukaisesti. Kuitenkin, se joka eniten tilanteesta kärsii ei ole se joka tästä vääryydestä joutuu kärsimään vaan se joka sitä tekee. Hän on ainoa asukas maailmassa joka on ruma, pelottava ja mustavalkoinen. Ihminen joka uskoo että muiden vihan edessä kannattaa alistua, on ihminen joka uskoo vihan voimaan ja siihen että oikeassa elämässä hyvyys on haurasta ja häviävää.

On ilman muuta olemassa paljon romanttisia tunteita ja villejä haluja jotka eivät ole rakkautta, vaikka muistuttavatkin sitä ulkoisesti. On paljon vahingollisia ihmissuhteita. Nämä ikävätkään ilmiöt eivät kuitenkaan katso seksuaalista suuntautumista. Siksi heteronormatiivisuudelle voi toivoa vain pikaista loppua. Se on normi jossa ei ole järkeä, normi joka ei ohjaa noudattajiaan hyvään. Se on normi joka ei lisää eikä paranna kenenkään rakkauselämää vaan aiheuttaa korkeintaan kärsimystä niille jotka törmäävät sen laitoihin, sekä vielä suurempaa kärsimystä niille jotka sortuvat vihaan, järjettömyyteen ja inhoon ylläpitäessään näitä rajoja. On monia maailmoja joissa rakkaus on suoritus, monia joissa se on kaupankäyntiä tai kiipeilyä sosiaalisilla tikkailla. On monia maailmoja joissa rakkaus on jälleen yksi tapa sanoa ”olen normaali, olen niin kuin kaikki muutkin.” Nämä kaikki ovat harmaita ja synkkiä maailmoja joissa inhimillinen kukoistus on vain sanahelinää, ja todellinen rakkaus vain kirjeitä kaukaisista maista. Hyvät maailmat ovat niitä joiden asukkaat pyrkivät yli ennakkoluuloistaan, eivätkä alistu paheilleen ainakaan niin pahasti että unohtaisivat kaiken kunnioituksen ja inhimillisyyden sanoistaan tai teoistaan. Hyvät maailmat ovat niitä joissa on rakkautta, ja niitä joissa uskotaan rakkauteen. Hyvät maailmat ovat niitä joissa rakkaus on jytky ja ennakkoluulon purkaukset pelkkiä tussahduksia.

Minun vaalimatematiikkaani

2012-01-23T13:21:00.006+02:00

En ole kovin hyvä laskemaan, joten vaalimatematiikkani on yksinkertaista. Maailmassani on kolme konkreettista hyvää asiaa jotka poliitikosta voi sanoa. Yksi: että hän on järkevä ja sivistynyt. Kaksi: että hän on rauhan ihminen. Kolme: että hän pistää itsensä täysillä likoon. Presidenttivaalien toisella kierroksella on nyt ehdokkaana Pekka Haavisto, josta voin sanoa kaikki kolme asiaa. Näyttää siltä, että ihmiset koko puoluekentän laajuudelta ovat huomanneet saman ja ajattelevat minun tapaani, että jos presidentiksi ei voi saada täsmälleen omia arvoja vastaavaa henkilöä, seuraavaksi paras vaihtoehto on tehdä presidentti ihmisestä joka kykenee yhdistämään kansan ja tulemaan toimeen myös eri tavalla ajattelevien kanssa. Politiikassa kaikki pelaavat, mutta harvoin pelityyli on ollut korkealla tasolla näin kaunista katsottavaa.

Suomi on viimeisen viidentoista vuoden ajan jakautunut monin tavoin: menestyjiin ja häviäjiin, konservatiiveihin ja edistyksellisiin, kaupunkilaisiin ja maakuntien väkeen. Tarvitseeko Suomi tässä tilanteessa ihmistä joka edustaa tiettyjä –mitä tahansa – arvoja, vai ihmistä jossa on potentiaalia yhdistää kansaa ja perustaa kiihkottoman, ystävällisen ja ratkaisuja etsivän yhteiskunnallisen keskustelun ilmapiiri? Tarvitseeko Suomi ihmistä joka varoo ärsyttämästä ketään, vai ihmistä jolle mahdolliset ärsytykset eivät ole ongelma koska hän osaa selvitellä ristiriitoja rauhanomaisesti?

Haavisto ei ole perinteinen suomalainen poliitikko. Hän ei provosoidu, kätke kehuihinsa pieniä piikkejä, ei syyttele eikä puhu päälle. Hän on marssinut vaaliväittelyjen läpi pitäen tiukasti kiinni uskostaan siihen että hyvällä pärjää. Kohteliaisuudella pärjää. Rauhallisuudella ja kärsivällisyydellä pärjää. Muita kuuntelemalla ja etsimällä vastustajistakin hyvää pärjää. Asiantuntemuksella pärjää ja inhimillisyys riittää. Ei tarvitse taistella voidakseen valloittaa. Minusta olisi tavattoman rohkaisevaa, jos Suomen kansa palkitsisi tämän uskon myös toisella kierroksella.

Minulla ja Haavistolla on osittain erilaiset arvot, enkä epäile yhtään sitä etteivätkö minun arvoni olisi paremmat. Mutta yhden asian olen oppinut luoviessani filosofien väittelyntäyteisessä maailmassa. Olen oppinut, etteivät parhaatkaan arvot ole kaikki kaikessa, vaan että viime kädessä tärkeintä on, millaisia olemme ihmisinä. Filosofiassa eikä elämässä ei menestyksekkyyttä ole päästä asemaan jossa eri mieltä olevat voi ohittaa, unohtaa tai vaientaa. Tärkein taito on taito rakentaa arvostusta ja ystävyyttäkin myös sellaisten ihmisten kanssa joiden arvot, mielipiteet ja elämänvalinnat ovat erilaiset, ristiriidassa. Minusta näyttää siltä, että Pekka Haavistolla on tämä taito hallussa. Se on harvinainen taito, ja Suomelle kultaa kalliimpi voimavara tänä vihaisen retoriikan ja epävakaan maailmantilanteen aikana. Siksi olen iloinen voidessani antaa ääneni vaalien toisella kierroksella Haavistolle.

Talven värejä

2012-01-19T19:22:00.003+02:00

Puutarhassa talvi on lumenvalkoista, kaarnan ruskeaa ja talvitaivaan hentoja sinisiä, punaisia ja helmenharmaita.

Paitsi niinä iltoina joina siniseen hämärään syttyvät lumilyhdyt.

Sisällä talvi on lämmin ja värikäs. Lämmin, niin kuin palelevalle Puolisolle tekemäni neulakinnasmyssy. Tein myssyn hihasta ja hatusta-menetelmällä alareunasta alkaen. Aloitusketjua pään ympäryksen verran, sitten suoraa pötköä sopivan näköinen pätkä, sitten kavennuksia ensin joka 10., sitten joka 4., 2* joka toinen pisto, loppuhuipennus luovasti. Näin ainakin muistelisin. Lanka luonnonväristä kaksisäikeistä villaa Lohjan vanhan ajan joulumarkkinoilta.

Mielettömän lämmin on myös myssynkin alta vilkkuva maailman pehmoisin viltti. Sain sen kudottua jo marraskuussa, ja huovutuksesta se saapui jouluksi. Täyttä villaa, ja huovutus häivytti aloittelijan epätasaisuudet. Kuten kuvasta näkyy, tämäkään viltti ei ole maannut siististi viikattuna sohvanselkämyksellä vaan on kovassa käytössä. Viime vuosi oli varsinainen vilttivuosi- myös kuvan reunasta kurkisteleva virkattu viltti oli viime vuoden töitä.

Loppuvuoden kudoinkin sitten puolta tusinaa keittiöpyyhkeitä. Kuvioraitojen kutomiseen aloitteleva kankuri tarvitsi pieniä perkeleitä. Läheltä katsottuna sen huomaa paikoitellen lopputuloksestakin. Jaa että olisiko kaikkiin pyyhkeisiin voinut tehdä vain ihan kapeat raidat? No ei tietenkään! Pyyhkeiden valmistuttua kaikki hankaluudet kuitenkin unohtuivat, ja jouduin toteamaan että meillehän ei muuten enää ostopyyhkeitä tule. Mietin, miten saisin loppusijoitettua vanhan käsipyyhevarastoni puuvillaiset huitulat. Puolipellavaisia keittiöpyyhkeitä tuli puoli tusinaa, eli 5.4 metriä kudottua kangasta.

Ompelukoneeni kaipaa oikeastaan huoltoon toimittamista. Enimmäkseen olen tehnyt korjauksia ja muuta tylsää. Mutta sitten satuin kangaskauppaan jossa silmiini osui maatuskakangasta ja ymmärsin oitis tarvitsevani uuden kauppakassin. Maatuskojen seuraksi löytyi tilkkuvarastosta ruskeaa mekkokangasta ja koristeeksi Virkkala-päivien kirppikseltä löytyneitä nappeja. Jo on väriä kalpeissa talvipäivissä!

Muita tärkeitä tapahtumia

2012-01-18T13:39:00.006+02:00

Presidentinvaalit eivät suinkaan ole ainoa huomionarvoinen tapahtuma maailmassa. Tässä huushollissa päivänpolttaviin puheenaiheisiin ovat kuuluneet myös lintujenruokintapaikan tapahtumat ja pienet draamat. Vai pitäisikö tänä vuonna puhua pikemminkin tapahtumien puutteesta? Edellisiin vuosiin verrattuna meno on nimittäin ollut varsin vaisua.

Pihalinnut ovat hyötyeläimiä. Kesän tullen tintit ja kirjosiepot metsästävät jälkikasvunsa kitoihin merkittävän määrän pihlajanmarjakoita ja muita tuhohyönteisiä. Talven tullen linnut siirtyvät vastaamaan suuresta osasta talvipäivien viihdettä ja virkistystoimintaa. Ruokapalkka ei kylläkään tule aivan halvaksi- arvelisin, että lintukultamme ovat syöneet tänä talvena viitisenkymmentä kiloa siemeniä. Saapa nähdä, meneekö sata kiloa rikki kevääseen mennessä. Onneksi auringonkukkaa saa Agri-Marketista huokeissa 25 kilon säkeissä, ja Prisma puolestaan myy siemensekoitusta 1.10 euron kilohintaan.Talipallojen ohella nämä edulliset siemenet muodostavat tarjoilun rungon, jota sitten täydennämme pähkinöillä ja eläinkaupan siemenseoksella. Tänä vuonna ruokintapaikkamme käsittää kaksi lintulautaa ja talipallotelineen. Toinen lintulauta ja talipallot roikkuvat vanhassa omenapuussa, isompi ja uudempi lintulauta taas on sijoitettu terassin kulmaan niin että sen touhuja voi seurata keittiön pöydän äärestä.

Ainoa uusi lajihavainto tänä vuonna on varpunen. Pikkuvarpuset ovat vakiovieraita, harvinaiset nokkavarpusetkin ovat löytäneet tarjoilumme aina silloin tällöin. Vaan perusvarpuset ovat pysytelleet poissa . Vasta tänä talvena huomasin parin soluttautuneen pikkuvarpusten parven jatkoksi. Siellä ovat pysytelleet. Olisikohan varpusten kanta alkanut toipua taannoin lintuharrastajapiirejä huolettaneesta notkahduksestaan? Harvinaisempia vieraita ovat olleet punatulkut ja nokkavarpunen, sekä se punarinta joka näyttäytyi laudalla vielä joulukuun puolella. Erilaisten pikkulintujen lisäksi naakkaparvi ja puluparvi kuuluvat vakiokalustoon.

Vuosien varrella bongattujen lajien lista on kuitenkin venynyt pitkänpuoleiseksi. Erityisesti viime talvi toi puutarhaamme monia uusia vieraita. Yleisistä lintulautalinnuista havaitsematta on oikeastaan enää hömötiainen. Tämä jokaisen lintulaudan vakiovieraaksi tituleerattu laji ei ole koskaan näyttäytynyt meillä. Tarkemmissa tutkimuksissa olen saanut selville, että hömötiaisten kanta on eteläisessä Suomessa vähentynyt voimakkaasti. Hömötiaisen arvellaan olevan häviöllä kilpailussa rohkeampaa ja aggressiivisempaa sinitiaista vastaan. Tästä huolimatta, lajin täydellinen puuttuminen hämmentää. Virkkalan tietotoimisto kyllä tietää, etteivät hömötintit mitään kummajaisia näillä seuduilla ovat olleet. Joskaan eivät naapuritkaan ole niitä maininneet nähneensä. Taas on syytä pitää silmät auki, ja tietysti toivoa parasta. Jospa pienet mustalakit vielä uskaltautuisivat kylään.

Merkillepantavin ilmiö lintulaudalla on kuitenkin ollut outo hiljaisuus parin tapahtumarikkaan talven jälkeen. Monena pakkaspäivänäkin lintulauta on ollut lähes autio, ja jyvänkulutuskin on pikemminkin laskenut kuin noussut talven edetessä. Syitä osaamme vain arvailla. Onko lähistölle pesiytynyt uusia saalistajia? Onko leuto alkutalvi vain houkutellut linnut jäämään metsiin? Emme tiedä, mutta ehkäpä asia selviää jo lähiaikoina. Pihabongausviikonloppu häämöttää jo, ja silloin aiomme istahtaa tarkkailemaan lintulautojen elämää kunnon toviksi. Kukapa tietää, ketkä kaikki ehdimme vielä bongata?

EDIT: Jos päivän pahoinvointiannoksesi on yhä saamatta, tsekkaa linkki uusimpaan blogiin listallani. Natsivahti puolustaa urheasti rasistien sananvapautta julkaisemalla kuvakaappauksia facebookin nyttemmin suljetuiksi muutettujen viharyhmien kirjoituksista.
Toivon kovasti, että myös presidenttiehdokkaat Essayah ja Soini joiden mielestä rasismi ja vähemmistöihin kohdistettu vihapuhe ei ole Suomessa lisääntynyt, löytävät tämän blogin.

Viikonloppuni vaalikarnevaaleissa

2012-01-16T14:22:00.005+02:00

Kuluneena viikonloppuna opin, että presidentinvaaliehdokkaiden vaalitilaisuudet eivät ole turhaa torilla palelemista, vaan varsin mielenkiintoisia tapahtumia joihin kannattaa mennä, jos siihen vain tilaisuus on. Viikonloppuna löysin itseni hytisemästä kahdestakin vaalitilaisuudesta, olkoonkin että oma äänestyslappu on jo hyvästi täytettynä. Perjantaina Paavo Arhinmäellä oli vaalitilaisuus Lohjan torilla. Arhinmäki on niitä poliitikkoja joita on ilo kuunnella livenä: antakaa hänelle hetkeksikin suunvuoro, ja saatte taatusti selville, mitkä hänen arvonsa ovat ja mikä maailmassa mättää. Häneen ei ole tarttunut (eikä toivottavasti tartukaan) suomalaisten poliitikkojen maan tapaa kierrellä ja kaarrella siinä toivossa että ei ärsyttäisi ketään. Kerrankin olen Leo Straniuksen kanssa enimmäkseen samaa mieltä: ympäristökysymykset tärkeiksi kokevilla kansalaisilla on näissä vaaleissa valittavanaan kaksikin hyvää ehdokasta. Tilanteesta tekee erityisen mielenkiintoisen se, että huolimatta päällisin puolin katsottuna samantyyppisestä arvomaailmastaan, Arhinmäki ja Pekka Haavisto ovat lähempää katsottuna varsin erilaisia sekä henkilöinä että ehdokkaina. Kaipaako tämän päivän Suomi rauhanrakentajaa vaiko vahvaa arvojohtajaa? Eri mieltä olen Straniuksen kanssa ehdokkaiden ympäristönäyttöjen merkittävyydestä. On totta että Haavistolla jo ikänsäkin puolesta on vaikuttavia näyttöjä ympäristön puolesta toimimisesta. Arvopohjaltaan selkeän vasemmistolaisena ehdokkaana Arhinmäki kuitenkin painottaa enemmän yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta myös ympäristökysymysten pohjalla- näkökulma joka on käsittääkseni huomattavasti kestävämpi kuin Vihreissä suosituksi tullut ajattelu vihreästä kapitalismista. Kukin voi itsekseen pohtia sitä, kumpi on yleisesti ottaen tehokkaampi asenne ympäristökysymysten edistämiseen: Haaviston lempeä, sovitteleva ja konsensushakuinen ote vaiko Arhinmäen selkeä ja suoraviivainen arvojen puolustaminen. Omasta puolestani, toivon onnea ja menestystä vaalikamppailuun molemmille.

Sunnuntaina Lohjalle saapuikin Pekka Haavisto, joka tämänhetkisten galluptietojen perusteella on Arhinmäkeä todennäköisempi näky toisella kierroksella (vaikka tietenkään gallupeille ei pidä antaa paljoa painoa kun annetut äänet, eivät puheet, ratkaisevat). Hänen avauspuhettaan kuunnellessa mieleeni muistui, että toisin kuin toimittajien käytöksestä voisi päätellä, asiallisten kysymysten kaivokaan ei suinkaan ole vielä ehtynyt näiden vaalien osalta. Sainkin tilaisuuden kysyä rauhanrakentaja-Haavistolta, mitkä ovat ne arvot joista hänenlaisensa sovittelijakaan ei ole valmis tinkimään, sekä mitä hän mitä mieltä hän degrowth-ajattelusta. Tämä onkin vaalitilaisuuksien parhaita puolia: tv-tenteissä saamme kuulla vastaukset vain niihin kysymyksiin joita toimittajat kysyvät. Vaalitilaisuudessa yhdellä äänestäjällä ei ole paljon aikaa, mutta yhden tai pari painavaa kysymystä aina ehtii kysyä. Ja kuten usein on, nytkin vastaus valaisi montaa muutakin asiaa kuin sitä mitä tarkalleen tulin kysyneeksi.

Lupasinkin itselleni, että jos vielä tilaisuus tulee, voisin ihan yleissivistyksen nimissä käydä muissakin vaalitilaisuuksissa. Jos käännän sanaisen grillini päälle jo Haaviston kaltaisen sympaattisen ehdokkaan lähistöllä, tokihan minä keksisin jotakin kiinnostavaa kysyttävää myös sellaisilta ehdokkailta joihin suhtaudun todellisella epäluulolla.

Loppuun sopii tämä videokooste eri presidenttiehdokkaiden kampanjatunnelmista vilkkaan viikonlopun aikana. Koomisena kevennyksenä toimii blogin sankarittaren säälittävä yritys maastoutua kameralta vieraan puolueen vaalitilaisuudessa.

Virkkalan vaalihuumaa

2012-01-13T20:05:00.012+02:00

Edellisissä vaaleissa Virkkalan tilanne on ollut varsin edustava pienoismalli koko maan keskiarvoista. Niinpä, noustessani keskiviikkona virkailijoiden pöydän takaa vuoroni päättyessä, oloni oli varovaisen toiveikas. Ennakkoäänestys oli käynnistynyt vilkkaasti, eikä vain omassa asemapaikassani Virkkalan kirjastolla, vaan koko Lohjalla. Jos tahti jatkuu kohtuullisena, niin vaikka vaalitulos ei sattuisikaan miellyttämään minua henkilökohtaisesti, pääsen näillä näkymin lohduttautumaan sillä että maa saa sellaisen presidentin kuin kansan syvät rivit ovat tilanneet. Ja sehän se on pääasia, kun demokratiassa eletään.

Presidentinvaalit ovat tälläkin kertaa lähes varmasti kahden kierroksen vaalit. Gallupkyselyjen heitellessä on hyvä muistaa, että yhtään ääntä ei todellisuudessa ole vielä laskettu, eikä lasketa ennen kuin vaalipäivänä. Eikä äänestäminen ole lottoamista jossa vaalien voittajaa äänestäneille jaetaan irtopisteitä, vaan vastaamista rehellisesti kysymykseen joka kysytään meiltä kaikilta: ”Kuka näistä ehdokkaista soveltuisi mielestäsi parhaiten presidentiksi?” Jos alamme pohtia taktiikoita ja strategioita, emme tee sitä mitä valtio on tehtäväksemme antanut, eli vastaa suoraan ja kiertelemättä esitettyyn kysymykseen. Valtio ei kysy: ”Kenen heistä pitäisi päästä toiselle kierrokselle Niinistön kilpakumppaniksi?”, ei edes ”Kenen on mahdollista päästä toiselle kierrokselle?”, vaan vain ”Kuka heistä on mielestäsi paras?”. Äänestäminen ei ole kansalaiselle raskas velvollisuus, mutta taktikointikeskusteluja kuunnellessa tuntuu, että se silti on kaikessa yksinkertaisuudessaan vaikea velvollisuus tietylle kansanosalle.

Virkkalan –ja kuulemma muidenkin Lohjan ennakkoäänestyspisteiden- vaalihuumaa synkentää toinenkin harmaa pilvi. Äänestäjien ikäjakauma on taas kerran painottunut vanhempaan päähän. Missä ovat pari- kolmekymppiset? Nukkumaan jääminen ei tarkoita vain sitä ettei usko omiin mahdollisuuksiinsa, puhumattakaan sitä että nukkuminen olisi minkäänmoinen protesti tai kannanotto- se tarkoittaa, että nukkujalle sopii mitä parhaiten se että maan suunnasta päättävät ne joilla siihen on heikoimmat eväät. Jos mieli tekee nukkua vaaleissa, suosittelen miettimään hartaasti sitä seikkaa, miten monenlaista menijää mahtuu yli 18-vuotiaisiin kansalaisiin. Lukuunottamatta muodikkaasti kyynistyneitä ja yhteiskunnalliseen elämään väsyneitä nuoria aikuisia, äänestyspaikoilla näkyy kyllä koko elävän elämän kirjo, mukaan lukien ne tyypit joiden kohdalla mietin hiljakseen, eikö olisi järkevää että äänioikeus voitaisiin tilapäisesti poistaa äänioikeutetun iän saavuttaneelta kansalaiselta, jos lääketieteellisesti voidaan todeta että syystä tai toisesta johtuen äänioikeutetun mieli vaeltaa pysyvästi ja tukevasti Tuonelan tanhuvilla eikä missään Reaalimaailman lähistöllä.

Vaalipaneelit, tentit ja kampanjat ovat tehneet selväksi ettei presidentiksi ole näissä vaaleissa tarjolla klooneja, vaan kahdeksan varsin erilaista ehdokasta. Täydellinen heistä ei ehkä kukaan ole, mutta luulen että jos asiaan vaivautuu paneutumaan hetkeksikään, hyvinkin erilaisia arvoja edustavat ihmiset voivat kyllä löytää soveltuvan ehdokkaan. Presidentin valtaoikeuksia on karsittu, mutta presidentinvaalit ovat yhä arvovaalit joissa heijastuu kansan käsitys siitä millaista arvoilmastoa kansakunnan huipulla viljellään seuraavien kuuden vuoden ajan. Haluammeko yrittää eristäytymistä vai olla kansainvälisiä? Onko strategiamme ulkopuolisia uhkia vastaan sotilaallisen valmiuden kohottaminen vai rauhan rakentaminen? Äänestämmekö suvaitsevaisuuden vai suvaitsemattomuuden, tuloerojen tasoittamisen vai niiden ylläpitämisen puolesta? Nyt elämme niitä päiviä joina valtio kuuntelee tasapuolisesti jokaisen mielipidettä.

Muutama talvinen resepti

2012-01-12T16:26:00.002+02:00

Talviruokapostaukseni sai peräänsä parikin kommenttia joissa surtiin talveen sopivien arkisten reseptien vähyyttä. Itsekin olen aina etsimässä hyviä talvisia reseptejä, mutta on reseptiarkistooni jokunen hyvä resepti ehtinyt jo kertyäkin. Tässä muutama meillä maistuvaksi havaittu talvinen kasvisruokaohje. Hyvää ruokahalua!

Punakaaliwok

Punakaalia ohueksi suikaloituna

Sipuli suikaloituna
pakastettuja wok-vihanneksia
öljyä
soijakastiketta
sweet chili-kastiketta
(kuivattua sipulia)
(suolapähkinöitä)

Paista vihannekset kunnes pakastevihannekset ovat sulaneet ja kaalit ja sipulit vielä hieman rapeita. Tarjoa täysjyväriisin kera ja viimeistele halutessasi kuivatulla sipulilla ja suolapähkinöillä. On kyllä hyvää ilmankin. Myös kana tai soijasuikaleet sopivat ruuan jatkoksi.

Kartoffelpuffer

4-6 suurenpuoleista perunaa raastettuna

2 sipulia hienoksi silputtuna
2 munaa
4 rkl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

suolaa ja pippuria

oliiviöljyä paistamiseen

Yhdistä ainekset kulhossa. Muotoile taikinasta paistinpannulle mieleisen kokoisia pihvejä. Pienempiä on helpompi käännellä. Paista kartoffelpufferit kuumahkolla pannulla kummaltakin puolelta kullanruskeiksi. Tarjoa heti. Seuraksi sopivat hyvin maustekurkut.

Linssi-hernesoppa

1 iso sipuli pilkottuna

2.5 dl linssejä
1 l kasvislientä
purkillinen tomaattimurskaa
tölkillinen herneitä
2 valkosipulinkynttä (tai yksi, jos on kotona kasvatettu)
1 rkl paprikaa
pippuria

Huuhdo linssit ja kypsennä ne kasvisliemessä. Tässä menee vajaa tunti. Lisää sipuli noin puolessa välissä. Kun linssit vaikuttavat kypsänpuoleisilta, lisää murskattu valkosipulinkynsi ja loput ainekset. Keitä vielä kymmenisen minuuttia. Tarjoa hyvän leivän kanssa.

Kurpitsakakku (eli unelmakakku)

4 munaa

4.5 dl sokeria

2.5 dl kasviöljyä

n. 400 g kurpitsasosetta

5 dl erikoisvehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

2 tl kanelia

1 tl suolaa

1 tl ruokasoodaa

kuorrutus:

1 pkt maustamatonta tuorejuustoa

reilu dl voita sulatettuna (margariini ei käy)
1 pkt eli 500 g tomusokeria, siivilöitynä
1 tl vaniljauutetta

pähkinöitä

Laita uuni lämpenemään 175 asteeseen. Voitele suorakulmainen uunivuoka. Yhdistä munat, sokeri, voi ja kurpitsasose sekoittaen. Yhdistä kuivat aineet ja sekoita ne taikinaan. Kaada taikina vuokaan ja tasoita tarvittaessa. Paista puolisen tuntia tai kunnes haarukkatesti osoittaa kakun olevan kypsä. Kun kakku on jäähtynyt kunnolla, valmista kuorrutus. Yhdistä tuorejuusto, voi ja vaniljauute. Lisää siivilöity tomusokeri vatkaimella sekoittaen useammassa erässä kunnes kuorrutus on tasainen. Levitä kuorrutus palettiveitsen avulla kakun päälle ja asettele päälle pähkinät. Jos maltat, anna jähmettyä.

Paastomietteitä

2012-01-11T23:37:00.003+02:00

Vanha tietokoneeni päätti päivänsä pienten sinisten kipunoiden saattelemana, ja minä päädyin muutamaksi päiväksi datapaastolle. Tai no, kurkkasin minä sähköpostit pari kertaa Puolison koneelta, mutta hoidin niistäkin vain parit kiireellisimmät. Muuten: ei kirjoittamista, ei netissä surffailua, ja uutistennälkäänkin oli tarjolla vain Länskäriä.

Sain selville, että muutamankin päivän elämä ilman tietokonetta on aika hankalaa, eikä vähiten sähköpostilaatikkoon kertyvän suursiivouksentarpeen vuoksi. Toki, itsepähän olen valinnut olla ajatustyöläinen ja hoitaa yhteyteni ulkomaailmaan ensisijaisesti sähköpostin välityksellä. Toisaalta huomasin, ettei tietokoneen sammuminen tuonut elämään suurempaa tyhjyyden tunnetta. Se mikä kirjoittamisesta oli pois, täyttyi hyvin sujuvasti arjella ja arkisilla huveilla kuten lukemisella ja käsitöillä. Jokin kuitenkin sanoo minulle, että ehkäpä tämäkin oli hyvä tarkistaa.

Ja nyt sormien alla on uudenkarhea kone. Onnistuimme löytämään kannettavan jossa on kaikki tarpeellinen: seitsemäntoista tuuman näyttö ja kahden vuoden takuu. Toisaalta, olen epämuodikas ihminen jonka maailmassa on olemassa myös asioita jotka eivät ole tervetulleita uuteenkaan tietokoneeseeni, kuten liiat ominaisuudet ja lisävarusteet. Tässäkin suhteessa uusi koneeni yllätti miellyttävästi. Ehdin jo surra että vanhan koneen myötä joutuisin luopumaan rakkaasta vanhasta Wordistani jonkin härpäkekarnevaalin hyväksi ja lisäksi maksamaan lystistä. Mutta koneeseenpa oli valmiiksi asennettu riisuttu versio uudesta Wordista. Se ei tue ”kehittyneitä ominaisuuksia”, mitä ne sitten ovatkaan. Ei mitään mitä ihminen tarvitsisi filosofoidakseen rakettitieteistä tai rakentaakseen uusia satumaita, sanon. Paasto on ohi, mutta yksinkertaisuus selviytyy, jotenkin.

”Paastoja on kuitenkin monenlaisia”, oli ensimmäinen ajatukseni kun poimin uutisvirrasta pari päivää sitten uutisen ekopaastosta, Luterilaisen kirkon, Suomen ympäristökeskuksen ja Ekumeenisen neuvoston yhteiskampanjasta johon mukaan on houkuteltu julkkiksiakin. Pitkäaikaiset lukijat arvaavatkin, mikä ekopaastoideassa mielestäni mättää, eli keskeinen ajatus. Jos nyt olen oikein ymmärtänyt, liturgisessa vuodenkierrossa paasto on juhlakautta edeltävä aika jolloin pyrkimyksenä on elää arkea askeettisemmin. Ongelma numero yksi: paasto on rajallinen aika, joka päättyy vastakohtaansa juhlaan, siis tilaan jota luonnehtii ylenpalttisuus. Yksinkertaisuus johon kestävä kehitys käsittääkseni voidaan parhaiten perustaa, ei kuitenkaan ole äärilaitojen välillä riekkumista vaan elämää jonka pohjavireenä on hidas ja hiljainen mutta jatkuva muutos. Se on arvokkaita mutta pröystäilemättömiä juhlia ja arkea johon mahtuu ruispuuron lisäksi myös iloa ja lempeyttä itseä kohtaan. Ongelma numero kaksi: ajatus ympäristöystävällisyydestä luopumisena, kilvoitteluna, kieltäymyksenä ja askeesina on kestämätön, inhimillisyyttä ymmärtämätön, kohtuuden sivuuttava ja ympäristöystävällisen elämän ankarassa, negatiivisessa ja ilottomassa valossa esittävä ajatus. Minusta, kuten Epikuroksestakin, yksinkertainen elämä kun on pohjimmiltaan iloista, nautinnollista ja ryppyotsaisuutta karttavaa. Jos kampanjan tarkoituksena on herättää ihmisiä miettimään, mitä hiljentyminen ja kohtuullisuus omassa elämässä merkitsevät, miksi käytössä on paastotematiikka jonka eetoksena on askeesi, ei aito kohtuus?

Paastoja on tosiaan monenlaisia, ja jos nyt otamme kirkon esimerkin arvokkaana oppituntina siitä asenteesta jota paastoajalla ei pidä olla, ei koko paastoamisen ideaa ehkä kannata kipata roskakoriin. Yksinkertaistajalle paasto voi olla hyvä työkalu. Se voi raivata elämään tilaa ajatuksille ja rauhalle, se voi olla kokeiluajan ottamista muutoksille joiden toivoo muodostuvan pysyviksi, se voi olla mahdollisuus tarkistaa suuntaa. Johannes Krysostomoksen ajatusta vapaasti lainatakseni, paasto on lääke. Siis asia jota tulee käyttää oikealla tavalla ja oikeista syistä. Näyttää siltä että paasto voi tulla yllättäenkin. Tapaninpäivän myrskyn sähköpaasto näyttää herättäneen useammassakin bloggaajassa rakentavia ajatuksia ja teräviä kysymyksiä, jopa konkreettista toimintaa entistä kestävämmän elämän hyväksi. Voisiko sanoa, että hyvä paasto on sellainen joka ravistelee elämää sopivasti?

Onko hyvän ihmisen oltava varakas? (Ja muutama miete yksinkertaisuudesta ja ympäristöystävällisyydestä)

2012-01-06T10:17:00.003+02:00

Kiitos tämän postauksen inspiraationlähteenä toimimisesta menee Nollavaimolle joka vieraili Ruohonjuuren ruokaosastolla toteamassa ettei pienituloisella ole mitään mahdollisuutta ostaa sieltä arkiruokaansa. Hieman aikaisemmin Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän Silvia Modig, Aino-Kaisa Pekonen ja Eila Tiainen ilmaisivat huolensa suomalaisen ruokakaupan keskittymisestä joka johtaa siihen että vain hyvätuloisilla on varaa ostaa luomuruokaa. Kuten kaikki tiedämme, luomun ja reilun kaupan markkinoinnissa eettisyys on nostettu esiin. Onko siis niin, että köyhyyden lisäksi köyhät eivät myöskään voi olla aivan niin hyviä ihmisiä kuin hyvätuloiset?

Itse ajattelen, että jos joku on varakas, eettinen ostaminen todennäköisesti kompensoi sitä että kulutustaso on muutenkin korkea. Jos taas on köyhä, ei ns. epäeettisten tuotteiden ostamisesta pitäisi tuntea syyllisyyttä sillä kulutuksen kokonaistaso jää joka tapauksessa alhaiseksi. Siksi niiden joilla on mahdollisuus ostaa huomattava osa ruuastaan (ja muista tuotteista) luomuna ja reiluna, ei pitäisi kuvitella liikoja moraalisesta erinomaisuudestaan vaan ymmärtää että he toimivat oikein vain etuoikeutetun asemansa kontekstissa, eivät absoluuttisesti paremmin kuin vähävaraisemmat siskot ja veljet.

Miksi ajatus on sitten noussut pinnalle? Minä veikkaisin syiksi useaa ikävää piirrettä tämän päivän yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ensinnäkin, osasyynä voi olla eettisyyden typistyminen julkisuudessa kulutustyyliksi ja eettisesti tiedostavan elämäntavan kaupallistuminen ja brändiytyminen. Tällöin eettisyys ymmärretään ensi sijassa kulutusvalintoina ja siinä shoppaako oikeita tuotteita oikeanlaisista kaupoista. Toiseksi, muodikasta tapaa arvostella ja kritisoida estoitta muita ihmisiä ja kriittisyyden pitämistä tärkeämpänä kuin rakentavuutta ja pinnallisuutta jonka mukaan pinta kertoo ihmisestä kuin ihmisestä kaiken tietämisen arvoisen. Kolmanneksi sitä että eettisyys on muotia, trendi tietyntyyppisten ihmisten keskuudessa eikä asia joka koskettaa jokaista ihmistä riippumatta asemasta, varallisuudesta tai ajattelunlahjojen määrästä. Olosuhteet, joihin kuuluvat varallisuuden lisäksi esimerkiksi työ- ja asuinpaikka, vaikuttavat luonnollisesti siihen, millaista hyvää elämää itse kullakin on mahdollisuutta viettää. Kuitenkaan, mikään eettinen järjestelmä joka mielii olla yhtään Reaalimaailmassa sovellettavissa ei voi lähteä siitä että hyvä elämä ja eettisyys ovat etuoikeuksia joihin vain osalla kansaa on resursseja. Itse olen aikaisemmin luonnostellut täällä blogissa ajatusta ekosäädyistä, yrittäen avata hiukan sitä millaiselta eettisyys saattaa näyttää erilaisista elämän lähtökohdista käsin, ja mitä haasteita eri luokilla sen toteuttamisessa mahdollisesti on.

Eettisyyden näkeminen ylellisyytenä on osa yhteiskunnamme todellista valtauskontoa, rahan palvontaa. On kapeakatseista kuvitella että vain konkreettinen ostaminen olisi rahanpalvontaa, onhan kyseessä kokonainen ideologia. Arjessa sitä pönkittää luomun, eettisyyden ja ekologisuuden näkeminen lisäarvona sen sijaan että ne olisivat lähtökohtia kaikelle tuotannolle; tuotantotavan perusedellytyksiä joista poikkeaminen ansaitsisi ankaraa paheksuntaa. Mutta on tässä muutakin. Ajatus siitä että köyhyys tekee ihmisestä vähän huonomman ja jotenkin epäilyttävän on kirjaimellisesti antiikinaikuinen (ja varhempien aikojen olosuhteista tietomme ovat hatarat, joten ei olla turhan optimistisia). Köyhät on vuosisatojen ajan jaettu “kunniallisiin” köyhiin ja niihin joiden kurjuudesta yhteisö voi jollakin tekosyyllä pestä kätensä- näkökulma joka sivuuttaa täysin ihmisarvon ja sen että kelvottomuuden tasosta riippumatta jokaisella on tietyt perustarpeet. Nykyäänkin suomalainen työttömyyspolitiikka lähtee siitä että työttömyys on lähtökohtaisesti yksilön ongelma ja johtuu pohjimmiltaan hänen kelvottomuudestaan, vaikka taustalla olisi todellisuudessa millaisia rakennemuutoksia ja joukkoirtisanomisia. Kovien asenteiden lisäksi köyhyyden halveksunta näkyy –kenties vieläkin selvemmin- varakkuuden ihannointina. Harva näyttää vapaaehtoisesti vähävaraiselta, eikä jonkin kuvaileminen “halvan näköiseksi” ole kehu. Samoin, vaikka retro ja vintage ovat kuinka tyylikkäitä, toimivat mutta muodista tipahtaneet selvästi jokusen vuoden vanhoilta näyttävät esineet eivät ole tyylikkäitä. Köyhyyttä demonisoivaa kulttuuria on aivan helppo uusintaa ilman että kuvittelisi olevansa millään tavalla yhteiskunnallisesti kantaaottava.

Kuten jo Pierre Bourdieu todisteli, ja Nina Kahma on tutkinut suomalaisen yhteiskunnan kontekstissa, maku on tärkeä yhteiskuntaluokkia uusintava ja erotteleva tekijä. Onko täydellinen sattuma, että suuren suosion Suomessakin saavuttanut karppaus on ruokavalio joka tulee merkittävästi kalliimmaksi kuin tavallinen sekaruoka? Entä onko sattumaa että ekovaatteista ja sisustustuotteista puhutaan mielellään designin käsitteen kautta, eli sellaisen käsitteen kautta jota sosiaalisesta noususta unelmoiva keskiluokka rakastaa mutta joka on aika kaukana alempien luokkien arjesta? Onko sattumaa että ympäristöystävällisyydestä puhuessa käytetään mielellään varsin akateemista puheenpartta ja esimerkkejä jotka ovat peräisin ylemmän keskiluokan elämänympäristöstä?

Mielestäni elitisoituminen on eräs tämän päivän ympäristöliikkeen suurimmista uhista, ja sen hutkimiseen olen omistanut täälläkin paljon energiaa. Elitisoitumisessa on aina kysymys rajojen pystyttämisestä, eksklusiivisuudesta. Elitisti on pohjimmiltaan ihan tyytyväinen siihen että erottuu muista vähän hienompana ja parempana ihmisenä. ”Eettisyys”, tarkemmin sanottuna eettisyyden ulkokuori, on yksi mahdollinen tapa siihen yhteiskunnassa johon kirkon vallan mureneminen on jättänyt markkinavoimien mentävän arvotyhjiön. Mutta jos maapallo aiotaan pelastaa, tarvitaan talkoisiin kaikkia. Eettisyydestä pitää tulla valtavirtaa ja lähiöiden menoa, ja tiedostavan ihmisten tavoitteisiin täytyy kuulua omasta erityisyydestään ja poikkeuksellisuudestaan eroon pääseminen. Ja jotta eettisyydestä tulisi valtavirtaa, se ei saa olla toimintaa jossa ainoat erot ovat aste-eroja vaan toimintaa joka on monimuotoista ja kirjavaa kuin elämä itse.

On olemassa syy sille miksi puhun mieluummin yksinkertaisesta elämäntavasta kuin eettisestä elämäntavasta tai ekoelämästä. Yksinkertaisuudessa ei ole kyse vain ekosta ja luomusta, ei kuluttamisesta tai määrätyistä elämäntapavalinnoista vaan yksinkertaisuuden nostamisesta itseisarvoksi. Se on vastalause paitsi ympäristön riistolle ja yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudelle, myös trendiekoilulle. Sillä mitä muutakaan trendit ovat kuin uusia tapoja erottua alemmista luokista sitä mukaa kun aikaisemmin erottavina tuntuvat kulutustottumukset ja tavat valuvat valtavirtaan? Yksinkertaisuus on myös rauhantahtoinen kanta joka sanoutuu irti luomupiireissä suositusta tappelusta siitä kuka on eettisin ja oikeaoppisin ja kenen ote lipsuu. Yksinkertaisuus vain on, ja koska se on abstrakti arvo, sitä voivat tavoitella kaikki. Yksinkertaisuuteen ei kuulu oikeaa ruokavaliota, oikeaa pukeutumista, oikeita ostospaikkoja ja oikeanlaista kotia, vaan se on lähtökohtaisesti mielenmaisema. Yksinkertaisuuden perustana on tyytyväisyys, ei kiukku ja paheksunta ja se pyrkii olemaan avoin, ei pääsymaksuja rahastava. Yksinkertaisuus on asenne jossa hyvät teot eivät ole välineellisiä vaan päämääriä itsessään. Siinä on kysymys sen vanhan hyve-eettisen totuuden ymmärtämisestä että oikein tekeminen ei ole vain oikean asian tekemistä, vaan sen tekemistä oikeista syistä ja oikealla tavalla. Ainoa oikea syy tehdä hyvää on hyvä itse- sellaiset seikat kuin mitä ihmiset minusta tai erinomaisuudestani mahtavat ajatella, ovat täysin toisarvoisia. Oikea tapa ei ole aivan näin lyhyesti määriteltävissä. Oman kokemukseni ja omien arvojeni perusteella sanoisin, että valtavirrasta poikkeavien valintojen tekeminen on mahdollista ja jopa rakentavaa niin kauan kuin valintoihin ei sisälly itsekorostusta, muiden arvostelemista –niin kauan kuin eettisesti toimiminen ei tee ihmisestä kusipäätä. Sillä nähtyäni Reaalimaailmaa sen verran kuin olen tähän mennessä nähnyt, sanoisin että on parempi kultivoida muutamaa rehtiä heikkoutta, syntiä ja sitkeää pahetta kuin olla se mulkvisti joka käytöksellään lannistaa kanssaihmistensä halun tavoitella hyvää. Yksinkertaisuus on armollista ja inhimillisyyttä ymmärtävää. Miltä luomuruokaongelma siis näyttää yksinkertaisuuden näkökulmasta? No siltä että asialle tulisi jotakin tehdä, ja että on hyvä että luomun ja reilun kalleus on ongelma johon on havahduttu kansanedustajatasollakin. Mutta jos jollakulla ei ole mahdollisuutta ostaa luomua, hänen ei pidä murehtia siitä liikoja. Ehkäpä hänellä on elämässään sitten muita mahdollisuuksia elää yksinkertaisesti, hyvää ja kestävää elämää.

Presidenttipeliä ja käytöskukkasia

2012-01-05T12:31:00.003+02:00

Tiedänhän minä mitä on huono käytös. Olenhan jo vuosia sitten päätynyt siihen että elämästä ei aina selviä hiljaa hymyilemällä ja tekemällä asiat niin ettei kukaan varmasti paheksu. Joskus on tarpeen provosoida, hankkia itselleen ärsyttävän tai peräti paheellisen ihmisen mainetta, avata suunsa kiusallisissa paikoissa tai jurottaa hiljaa silloin kun ei ole mitään kaunista sanottavaa. Joskus on tarpeen väitellä, inttää, tivata, harata vastaan ja osoittaa mieltä. On olemassa yksittäistapauksia joissa yleensä erinomaisia sääntöjä on oikein ja tarpeellista rikkoa, ja vielä enemmän on sellaisia tilanteita joissa voi hankkia huonokäytöksisen nuivelon maineen kieltäytymällä tekemästä niin kuin kaikki muut tekevät.

Toisaalta, vaikka on parempi käyttäytyä huonosti kuin tehdä väärin, on aina parasta jos voi käyttäytyä hyvin. Ja, niin kuin olen presidenttitenteistä taas muistanut, on olemassa rutkasti huonoa käytöstä jota ei voi puolustaa muuten kuin vetoamalla käsityskyvyn puutteisiin. Jos valtakunnan toimittajien kärkikaartiksi itsensä asettavat YLEn presidenttitentin toimittajat käyttäytyvät kuin iltapäivälehden pahimmat lööpinjahtaajat, maan mediakentässä on jotakin pielessä.

Ehdokkaasta riippumatta, YLEn presidenttitentin toimittajat näyttävät kuvittelevan että asiattomuuksien kyseleminen on ”hiillostamista”, tutkivan journalismin aatelia jossa terävät toimittajasankarit kaivavat haastateltavistaan Totuuden. Ei ole. Hiillostamista on vaatia sinnikkäästi vastausta asialliseen kysymykseen josta vastapuoli ei pidä. Hiillostamista on kysyä sinnikkäästi sellaisia kysymyksiä joihin kysyjällä on moraalinen tai laillinen oikeus tietää vastaus. Presidenttitentit ovat ikään kuin työhaastatteluja joissa toimittaja edustaa kansaa. Asiat joiden mainitseminen työhaastattelussa on laitonta, muuttuvat yhtäkkiä eivät vain mainitsemisen vaan tivaamisen arvoisiksi kun työhaastattelun pitää Suomen kansa ja haastateltavana on presidenttiehdokas. Entä jos Paavo Väyrysellä ei olisi ollut taustassaan 101-vuotiaaksi elänyttä vaaria vaan sairaalloisten ja dementoituneiden sukulaisten kavalkadi? Olisiko se vähentänyt ehdokkaan pätevyyttä tai edes heikentänyt hänen terveydentilaansa? Voisi melkein kuvitella että presidentti ei olekaan armeijan ylipäällikkö, ulkopolitiikan keskeinen peluri ja valtion ylin johtaja vaan jonkinlainen valtakunnanshamaani jonka tulee joka kevät suoriutua hieros gamos-riitistä, mieluiten sen verran timmissä kunnossa että seuraajille on luvassa suuri esteettinen elämys. Kaikki on vapaata riistaa, yksityisyys on peruutettu, ja ne ehdokkaat jotka Paavo Arhinmäen tapaan eivät suostu lähtemään mukaan jokaiseen typeryyteen saavat lukea seuraavan päivän lehdestä ”salailevansa” omia yksityisasioitaan.

Toimittajien ”mä voin olla inhottava eikä sulla ole varaa antaa takaisin samalla mitalla”- asenne on lapsellinen. Se että osaa teititellä ei tarkoita sitä että käytöstavat olisivat hallussa. Käytöstapojen, niin, sen teitittelynkin, pohjalla on kunnioituksen ilmaiseminen toista ihmistä kohtaan. Teitittelijä joka inttää ja piikittelee, ei kuulosta kohteliaalta mutta terävältä haastattelijalta vaan ihmiseltä jolle teitittelykin on pelkkää kettuilua. YLEn toimittajat näyttävätkin tekevän kovasti töitä luodakseen maahamme kulttuurin, jossa presidenttiehdokkaaksi ryhtyvän täytyy olla joko hullu tai täydellinen altruisti. Kolmas hyvä ehdokastyyppi on täysin hajuton, mauton ja väritön epäihminen joka ei ole koskaan edes istunut jälki-istunnossa. Keskinkertaisuudella ja valtiomiestaidolla on kuitenkin iso ero. Se että presidenttiehdokkaat ovat inhimillisiä olentoja joilla mahdollisesti on menneisyyttä ja elämää poliittisen broilerihautomon pehmeimpien pehkujen ulkopuolella, luulisi olevan vain hyvä asia. Ja valtion kaapin päällys on sen verran tuulinen paikka, että on vain hyvä jos sille löytyy vastapainoakin siitä elämästä.

Voima ei tee oikeutta toimittajillekaan, ja se että haastattelutilanteesta tulee tiedonhankkimistilanteen sijasta koulukiusaajatason vallankäyttöä, on ongelma. Jos ammattitaitoiset toimittajat käyttävät presidenttitentin tasoisissa huippuhaastatteluissa työpanoksensa rakkikoirakulttuurin edistämiseen, voimmeko oikeutetusti odottaa muultakaan kansalta

hyvää käytöstä ja arvostelukykyä? Voimmeko odottaa, että nuoristamme kasvaisi ihmisiä joiden harteet jaksavat kantaa tulevaisuuden? Eivät nuoret omaksu sitä mitä aikuiset sanovat vaan heidän käyttäytymismallinsa ja ne arvot jotka yhteiskunnassa ovat tosiasiallisesti vallassa.

Koska en päässyt sen paremmin hoitamaan presidenttiehdokkaiden haastatteluja kuin vaikuttamaan ohjelmien toimitukseen, minun täytyy tyytyä jälleen kerran unelmoimaan ääneen ja maalailemaan taivaanrantoja valoisammiksi. Tänään unelmoin Suomesta jossa ihmisille ovat tärkeitä asiat, eivät henkilökohtaisuuksista revityt halvat juorut. Unelmoin maasta jossa huomaavaisuus ei ole alistumisen merkki eikä erilaisuus heikkoutta johon jokaisella on oikeus käydä kiinni niin ilkeästi kuin vain osaa. Unelmoin maasta jossa eniten ei ihailla sitä joka on nuivin ja kriittisin, arvostelee ja keksii ilkeimmät sutkaukset vaan sitä joka uskaltaa rakentaa jotakin pikkusieluisista kriitikoista piittaamatta. Unelmoin maasta jossa huonosti käyttäydytään vain silloin kun hyvä käytös merkitsee vääryyteen alistumista tai ongelmien työntämistä pois päivänvalosta ja jossa arki on kohtelias, huomaavainen ja toisten heikkouksiin lempeästi suhtautuva. Ja maasta jossa jokainen muistaa että maailman tila on yllättävän pitkälle se miksi olemme sen valinneet.

Talviruoka on arkiruokaa

2012-01-03T15:56:00.002+02:00

Voi olla, että meillä täällä Suomessa on neljä vuodenaikaa. Kausiruokakokin näkökulmasta ne ovat kuitenkin vähän vinksallaan. Meidän keittiössä talvi alkaa sitten kun puutarhasta saa enää hyvinsäilyviä aineksia, kuten talviomenoita, juureksia ja lehtikaalia. Silloin eletään syyskuun loppupuolta, noin keskimäärin. Talvi päättyy periaatteessa siihen kun ensimmäiset yrtit, villivihannekset ja hyvässä lykyssä retiisit nousevat maasta. Käytännössä ensimmäisistä vihreistä on vasta herkuiksi ja erikoisuuksiksi ja arki on vielä pitkälti samannäköistä kuin talvella. Kalenterin mukaan tämä tapahtuu tavallisesti joskus huhtikuun loppupuolella (ja arvelenkin, että urbaanit kausiruokailijat voivat kätevästi selvittää talven alku- ja päättymisajankohdan tarkkailemalla kotimaisten tomaattien hintatasoa). Ruokakomerossa talvi kestää siis vähintään kuusi kuukautta; puoli vuotta, ja siihen toiseen puoleen mahtuvat ne kolme muuta vuodenaikaa ensimmäisistä nokkosenversoista syysomenien vyöryyn.

Jo aikaisemmassa postauksessa kirjoittelin siitä miten kaukoviisaus kannattaa tässäkin asiassa. Talvi kuluu makoisammin jos ruokalistaa monipuolistavat kesällä ja syksyllä säilötyt herkut. Mutta riittääkö sekään? Tarkemmalla mietinnällä kuulostaa siltä että täällä Pohjolassa kausi- ja lähiruokailu on paljolti pitkän talven kanssa toimeen tulemista ajan omilla ehdoilla. Tätä taustaa vasten kausiruokaoppaat jotka ehdottavat talvipöytään jänistä, riekkoa, kuhaa ja madetta vaikuttavat lähinnä huvittavilta. Siis kenellä olikaan mahdollisuus syödä näitä puolen vuoden ajan arkiruokana, sinä appeena jonka ympärillä perheen ruokalista oikeasti pyörii? Ei meillä ainakaan. Meillä talvi on perunoita, linssejä, herneitä, säilykkeitä, keittoja, puuroa, kaaleja, perunoita, porkkanoita, sipuleita ja punajuuria. Sekä tietysti kuivattuja sieniä, hilloja, kurpitsasosetta ja omenamehua. Sitrushedelmiä, banaaneita ja viinirypäleitäkin tarttuu välillä kaupasta mukaan, vaikka olenkin vähän sitä mieltä että meillä voisi näkyä enemmän kotimaan (ja pihamaan) marjoja ja vähemmän tuontihedelmiä. Sekaan hiukan luomujauhelihaa, mitä kalaa lähimarketit nyt suvaitsevat tarjota, juustoa ja talvisen ruokalistan peruspalikat ovat kasassa.

Sen että talvea riittää kuin kuin tiaisia pusikossa, voi koittaa kääntää myönteiseksi. Talven rauhalliset viikot ovat parasta aikaa leipomiseen, teejuhliin ja lettukesteihin. Keittokirjojen rauhalliseen tutkimiseen on aikaa. Löytyykö niistä lisäinspiraatiota talveen, vai reseptejä jotka on hyvä muistaa sitten kun syli on täynnä kesäkurpitsoja? Siinä vaiheessa kun vyö alkaa kiristää tai juurekset tulla korvista ulos, voi ryhtyä syvähenkiselle paastolle tai arkiselle laihdutuskuurille. Aikaahan on. Ehkäpä ei olisi huono idea koittaa pilkkoa pitkää talvea lyhyempiin kausiin, tavalla tai toisella? Tai sitten voi viritellä teemaviikkoja tai pidempiä keittiökemistisiä projekteja. Meidän talvi taitaa lopulta olla tänäkin vuonna yhdistelmä kaikkia strategioita, hetkessä elämistä ja luovia virityksiä. Sellaisia joita ei tulisi edes mietittyä jos vain tekisi kaiken helpoimman jälkeen.

Perustarveorientoituneisuudesta

2012-01-01T12:49:00.002+02:00

Näen suorituskeskeisessä elämässä kaksi hyvinvointiuhkaa. Ensimmäinen on tietysti itse suorituskeskeisyys ja siihen liittyvä kilpailun eetos joka pakottaa aikatauluttamaan elämän jokaisen minuutin ja asettamaan riman helposti liian korkealle. Toinen on se, että pyrkiessään tyydyttämään yhä erikoistuneempia tarpeita, ihminen helposti laiminlyö yksinkertaiset perustarpeensa.

Perustarpeiden yksinkertaisuus hämäännyttää helposti kuvittelemaan että ne ovat tarpeita jotka hoituvat pakostakin jotenkin. Tämän haluaisin kyseenalaistaa. Tämän ajattelutavan kyseenalaistaa nopeasti ja tehokkaasti myös vaikka pidempi sähkökatko. Jos ihminen joutuu lähtemään kodistaan hätämajoitukseen sähköjen katkettua kahdeksi päiväksi, siinä kodissa on mielestäni perustavanlaatuista vikaa. On myös valtava ero sillä, nukkuuko stressaantunut ihminen muutaman tunnin lääkkeiden voimalla, vai kykeneekö hän nukkumaan itselleen riittävän määrän virkistävää unta. Tai siinä, lappaako seisoaltaan kitaansa mikrossa lämmitettyä purkkihernekeittoa vai istuutuuko pöydän ääreen syömään kunnollisen, terveellisen ja rakkaudella valmistetun aterian. Kohtuullistaminen ei ehkä niinkään ole paluuta romantisoituun menneisyyteen, vaan paluuta perustarpeiden ääreen. Se on sen etsimistä mikä on tärkeää ja keskittymistä siihen että näistä tärkeistä asioista huolehditaan mahdollisimman hyvin, sen sijaan että kohellettaisiin vain mahdollisimman pitkien tehtävälistojen läpi. Perustarpeet ovat asioita jotka ovat tärkeitä, halusimme sitä tai emme.

En ole erityisen ihastunut siihen että tämä ajattelu leimataan ekosisseydeksi tai muuten vain ääriajatteluksi. Eikö kyse ole oikeasti aivan tavallisesta arvopunninnasta jonka vapaa ihminen voi tehdä niin kuin parhaaksi näkee? Tällä hetkellä enemmistö ihmisistä valitsee maksimaalisen mukavuustason tiedostaen, että jos jokin menee pieleen (ja mitä teknisempi ja verkottuneempi yhteiskunta on, sitä pienempiä ovat ne stiplut jotka saavat homman yskimään), luvassa on suurta epämukavuutta ja jopa arjen käyminen totaalisen mahdottomaksi lyhyessä ajassa. Se on heidän valintansa, ja niin kauan kuin he ovat tyytyväisiä sen kanssa silloinkin kun vapaaehtoisesti valitut riskit toteutuvat, minua ei haittaa ollenkaan. Olemmehan kaikki erilaisia. Itse kuitenkin valitsen vähän toisin: arjen jolle kodinkonekauppias ja trendinikkari ehkä nyrpistelevät neniään, mutta arjen jossa perustarpeita eivät horjuta sellaiset säännöllisen epäsäännöllisesti toistuvat kriisit kuin muutaman päivän sähkökatko (joita on joka vuosi jossain päin Suomea), sairastuminen niin ettei ruokakauppaan pääse joka päivä, lakot ja lumikaaokset. Vanhanaikaiseksi menoa voi ehkä haukkua, mutta ei edes epämukavaksi tai sietämättömän rasittavaksi. Kuka kaipaa viihdettä jos elämä on yhtä sirkusta?

Tietysti jokaisen elämään mahtuu kriisikausia, kiireisiä aikoja ja muuten vain hankalia elämänolosuhteita jolloin perustarpeistakin on pakko tinkiä. Silloinkin perustarpeet on hyvä pitää mielessä ja muistaa että ne ovat tärkeitä asioita. En esimerkiksi usko että hyvä äiti on marttyyri jolla ei ole mitään omia tarpeita. Tähän kohtaan sopii erityisen hyvin Aristoteleen ajatus hyveestä keskivälinä: hyve ei ole kilvoittelua aina vain korkeammalle tasolle (esimerkiksi askeesia kohti) vaan tasapainon tila. Vaikka niin Kreikan kultakaudella kuin nykyaikanakin pahe ilmenee tavallisimmin liiallisuuksina, kuten ahneutena ja itsekkyytenä, se tarkoittaa vain sitä että liiallisuus on ongelmana yleisempi kuin liika asketismi, ei sitä että hyvä olisi vaikkapa ahneuden täydellinen vastakohta. Kohtuullisuus on hyve, ääri-ilmiöt kuten minimalismi ja asketismi eivät ole. Kohtuullisuuden käsitettä on vaikea määritellä kovin käytännöllisesti, mutta ehkä sen voisi sanoa näin: kohtuullisuus ei ole elämää josta kaikki ylellisyys ja huvi on karsittu ”turhuutena” ja ”tarpeettomana” vaan elämää jossa ylellisyydet tunnistetaan siksi mitä ne ovat. Kohtuullisuus on elämäntapa joka ei turruta ihmistä niin ettei hän osaa nauttia siitä mitä hänellä on vaan haluaa aina lisää ja hienompaa. Tällainen tilanne vallitsee, kun perustarpeet ovat hyvällä mallilla ja sen lisäksi elämässä on ripaus ylellisyyttä, mitä se itse kullekin merkitsee. Ja kyllä, näin määriteltynä kohtuullisuus voi hyvinkin näyttää Valtakulttuurin silmälasien läpi tarkasteltuna jotenkin askeettiselta.

Perustarpeet: riittävä määrä hyvää unta, kunnollista ruokaa, hygienia ja siistit vaatteet, hiukan ystävällismielistä kommunikaatiota ja omaa rauhaa. Kuinka monella nämä asiat ovat säännönmukaisesti kunnossa, entä kuinka tavallista on että arki perustuu siihen että yksi tai useampi näistä perustarpeista on pysyvästi huonolla hoidolla? Kuinka tavallista on ostaa jotakin kivaa korvaukseksi siitä ettei jostakin perustavammasta taaskaan ehdi tai jaksa huolehtia? Kuinka tavallista on kuvitella ettei vaikkapa riittävä uni ole yhtä tärkeää kuin kaikki menot –ja päätyä elämään väsyneenä ja ärtyisänä kofeiinin voimalla? Ylellisyys ei kuitenkaan paikkaa perustarvetta. Leivoksia syömällä ei pidemmän päälle korvata oikeita aterioita ja valvominen rasittaa ruumista vaikka valvoisi miten hauskojen juhlien takia. Kun perustarpeet ovat hyvässä hoidossa, ylellisyys löytää paikkansa juhlahetkissä ja silloin kun tarvitaan erityistä piristystä. Mutta elämänlaadun laastarina se ei pidemmän päälle toimi.

Kun perustarpeet nostaa tärkeysjärjestyksessä korkeammalle kuin mihin suoritusyhteiskunnassa on oppinut, tuntuu välillä siltä että niistä huolehtimiseen menee hirveästi aikaa. Kyllä, vielä useamman vuoden jälkeenkin. Perustarveorientoituneisuus on niin epäseksikästä ympäröivän yhteiskunnan olettaessa että perusasiat hoituvat kaikilta itsestään jotenkin, jolloin sekä elämän että ihmisen todellinen arvo lasketaan siitä miten paljon elämässä on kaikkea ylimääräistä. Sillä tavalla laskettuna, minunkin elämäni kerää alhaisen pistemäärän, varustettuna moitteella ”jos vain lakkaisit silittämästä lakanoita ja menisit vaikka tekemään alelöytöjä, pärjäisit paljon paremmin”. Välillä on hetkiä jolloin miettii, miten paljon Kaikki Muut ehtivät, ja vastaavasti miten vähän itse ehtii kun aikaa kuluu päivittäin tuvan lämmittämiseen, ruuanlaittoon ja muihin arkisiin puuhiin jotka eivät koskaan lopu vaan odottavat taas huomisessa huomiota. Sitten muistan, että sehän se tärkeän määritelmä olikin: kaiken vaivan arvoinen. Hyvä arki ei ole ylellisyyksien paraatia vaan järjestys joka turvaa perustarpeiden tyydytyksestä lähtevän hyvinvoinnin.

Hyvää uutta vuotta Lohjaltki!

2011-12-31T13:36:00.002+02:00

Lohjan murteel ei tätä viäl ol saatavil, mut kylmaar savolaisetki osaa.

Pohjois-Savon polliisilaetos tietottaa

Pohjois-Savon polliisi muistuttaa vuuvenvaihteen juhlijoeta paakkujen, papattijen ja rakettiloihin paukuttamisesta sekä viinan kanssa lätreemisestä:

Ilotulitteet

Alle 18-vuotijaalle rullukalle ja päehteitä käättäneelle ei sua luovuttoo, eikä ne sua pittee hallussaan tae käättee minkään mualiman ilotulitteita. Suojalasijen käättö on pakollista paakkujen, papattijen ja rakettiloihin ammunnan yhteyvessä.

Ilotulitteita suap paakuttoo aenostaan uuvenvuuven yönä kello 18.00-02.00 välisenä aekana, muuton ei sua, vaikka miel tekis.

Pohjois-Savon pelastuslaetos on kieltännä ilotulitteijen käätön seuroovilla aluveilla uuvenvuuvven yönä kello 18-02 välisenä aekana:

Kuopijon keskustan aluveella, Petosen keskustan aluveella, Päiviönsuaressa Varkaavessa ja Nilsijässä Tahkon aluveella.

Polliisi voep kirjottoo siännösten rikkomisesta järjestyslaen perusteella rikesakon tae vuarallissiin kemikaalijen ja räjähteijen näpleemisen turvallisuuvesta annetun laen perusteella päeväsakkoloita. Ite valamistetut ilotulitteet, laenvastasesti muutellut eli mulukatut tai yhistellyt "laelliset"ilotulitteet sekä omatekoset sivviili-ja sotilaspaakut kuuluu räjäherikoksen piirriin ja niistä näpelöijjään rikosilimotus.

Nouvata ilotulitteijen käättöohjeita eli kannattoo lukkee ne ohjeet enste; muista kiinnittee huomijota rakettijen turvallisseen suuntoomisseen ja sytytystappaan. Valihe käöttöpaekka sillä laella, ettei se aaheuta vuaroo taloloille tae ajoneevvoille eekä aaheuta kohtuutonta haettoo metakoinnista kärsiville immeisille tae kot-ja lemmikkielläimille.

Alakoholi

Keskenkasvusten kaljan, kossun tae muihin alakoholijuommiin juomisseen puututtaan ravakasti. Vanahemmilla on velevollisuus noutoo päehtynneet ja viinaksien kanssa lätränneet kersasa kottii - mitä noppeemmi, sen paremp. Jos vanahemmat ei hai humalaisia mukuloitaan kottii, niin ne suap köllöttöö putkassa muihin rökäleihin seassa. Keskenkasvusten alakoholin hallussapito- ja naattimistappaaksista näpelöijjään lastensuojeluilimotus. Polliisi ei puutu uattoiltana tääs-ikästen eikä -järkisten hillittyyn ja siistiin alakoholin naatintaan ylleisillä paekoilla, mutta häeritsevvään ja pahennusta herättävvään juomisseen puututtaan rivakasti. Kaapunnilla ei sua kutvelehtija pullo tae tölkki käissä, muistakee se.

LAETTAKEE LÄMPIMÄSTI PIÄLLENÄ JA PITÄKEE HUOL KAVERISTA.

Hyvvee uutta vuotta toivottelloo Pohjois-Savon polliisi !!!

Lähde: Polliisi

Myrskyn jälkeen

2011-12-30T12:51:00.000+02:00

Suuri myrsky pyyhälsi Tapanina ylitsemme, perässään pari pienempää puhuria. Sähköt välkkyivät vaan eivät katkenneet. Kattopellit rytisivät mutta eivät irronneet. Kun uskaltauduimme lopulta ulos, havaitsimme ettei yksikään oksa ollut katkennut puutarhastamme, ei edes niistä puista joita vuoden aikaisemmat myrskyt olivat kurittaneet. Tuho alkoi heti portin ulkopuolelta- kirjaimellisesti, sillä myrsky oli hajottanut katulampun aivan tontin vierestä. Parin talon päässä oli kaatunut iso kuusi, ja kun kauppareissulla autoilimme jonkun kilometrin Vappulan ja Ojamonharjun suuntaan, olivat maisemat jo sellaisen hävityksen kokeneet että säästymisemme myrskytuhoilta tuntui pieneltä ihmeeltä. Jos Tapaninpäivänä olisi pitänyt lähteä kaupungille, olisi mukaan tarvittu tosiaan se moottorisaha, tuntikaupalla aikaa ja hyvää onnea.

Ilmastonmuutos on taas palaamassa puheenaiheiden joukkoon parin kylmän talven jälkeen. Durbanin ilmastokokouksessa Kioton sopimukselle saatiin jonkinlainen jatkokausi, mutta ympäristöjärjestöt ovat todenneet sovun olevan laihanlainen. Valtiot suhtautuvat ilmastonmuutoksen torjuntaan tavalla joka on jokaiselle ympäristöeetikolle ja aktivistille tuttu: periaatteessa ajatus Maapallon keskilämpötilan nousun pysäyttämisestä pariin asteeseen on ihan kannatettava tavoite, kunhan sen eteen ei itse tarvitse tehdä mitään rasittavaa. Valtiot ovat kuin kadun kansalaiset, valitellen omaa voimattomuuttaan ja toivoen että mahtava joku tulisi ja tekisi jotakin. Tapio Laakso toteaa Greenpeacen blogissa, että nyt valtioiden, kuntien ja yritysten pitää vähentää päästöjään sopimuksista riippumatta. Loistoidea, mutta mistä pienillä toimijoilla riittäisi sitä puhtia jota ei ole isoillakaan? Miksi voittoa tavoittelevan yrityksen pitäisi venyä sellaisiin sankaritekoihin johon kansojen tahtoa edustavat valtiotkaan eivät pysty? Kyllä, meillä on ongelma, mutta minusta näyttää siltä että sen juuret ovat löydettävissä lähimmästä heijastavasta pinnasta. Ongelma olemme me kaikki: se miten ajattelemme ja se miten kukin meistä hahmottaa sekä yhteisen että henkilökohtaisen edun. Ongelma on se että meillä kaikilla on ehdotuksia siitä, keitä ovat ne Jotkut joiden pitäisi tulla pelastamaan, mutta vain harvan listalla kärkipaikkaa pitää se ainoa ihminen jonka ajatuksiin ja tekoihin meillä on todellista valtaa: minä itse. Maailma muuttuu sitten ja vasta sitten kun kriittinen massa vähentää huomattavasti pelastajien ja syyllisten etsintää ja lakkaa selittelemästä miksi heidän paras ympäristötekonsa on paremmintietäminen ja kysyy sen sijaan: ”Miten minä voin muuttaa elämääni?” ja ”Missä kohdassa minun ajatukseni kaipaavat päivittämistä?”

Kalenterivuoden vaihtuessa on tapana muistella mennyttä vuotta, suunnitella kaikenlaista ja tehdä lupauksia tulevalle vuodelle. Moni joka ei pahemmin ajattelemista harrasta, havahtuu hetkeksi pohtimaan elämän suuntaa. Perinteiset uudenvuodenlupaukset ovat toki itsekästä laatua: sellaisia joiden onnistuminen edistäisi minun terveyttäni, talouttani tai elämänlaatuani. Mitäpä jos tänä vuonna lupaisikin jotakin silkasta hyvästä tahdosta ja jättäisi Maailmankaikkeuden päätettäväksi sen, missä muodossa palkkio tulee vai tuleeko sitä lainkaan? Pienetkin teot ovat kyllä tekemisen arvoisia. Ei kukaan voi joka vuosi muuttaa maalle, tehdä näyttäviä elämäntapamuutoksia tai isoja vihreitä investointeja. Aika kuluu joka tapauksessa. Käytänkö sen odotteluun vai hyödynnänkö pienet, arkiset mahdollisuudet? Jospa näin aluksi lupaisin osallistua taas pihabongaukseen ja kartuttaa kausiruokareseptien kokoelmaani.

On vuoden pimein päivä, osa 2

2011-12-22T18:25:00.000+02:00

Joulu on meilläpäin muuten mukavaa aikaa, mutta joululauluja en voi sietää. Ne ovat ne sanoitukset. Tai ehkä logiikan liika lukeminen on vain antanut minulle kylmän sydämen jota eivät sulata jouluaamujen varpusparat jotka eivät taivaassa saa edes jyviä syödäkseen. Tai kylmässä hytisevät jeesusvauvat joille halutaan kantaa lämpimien huopien sijasta kultamötiköitä. Tai...no, eiköhän tämä jo tullut selväksi. Greta Christinan kaikin puolin mainiosta blogista bongasin kuitenkin tämän hilpeän videon joka lämmittää jokaisen Lovecraft-fanin sydämen. Minunkin.

Tänään

2011-12-22T10:28:00.000+02:00

Tänään meillä sytytetään kynttilöitä.
Ihaillaan lumen puuteroimaa maisemaa.

On vuoden pimein päivä, mutta kohta valo jo pääsee voitolle.

Monikulttuurisuus-teemaviikko: monikulttuurinen joulumme

2011-12-21T08:29:00.000+02:00

Joulu on se kohta missä kristillinen ja suomalaispakanallinen perinne kohtaavat ja lyövät kättä kulutusjuhlan kanssa. Eurooppalais-amerikkalaiset vaikutteet yhdistyvät agraariseen mielenmaisemaan. Pirtin pöytään katetaan Maustesaarten tuotteita perinteisten kekriruokien seuraksi. Joulua ei tule neukkukuutioihin, vaan oikea joulu on vain kartanoissa tai romanttisissa metsämökeissä joiden lintulaudoilla istuu parvi punatulkkuja. Joulussa tärkeintä ovat –ainakin mediahuomion perusteella – lahjat. Joulun mielenmaisemassa lahjat ovat käsintehtyjä villasukkia ja hunajaisia valkosipulinkynsiä, käytännössä muovisia hittituotteita joiden käyttäminen viiden vuoden päästä on vähän noloa. Tärkeää on myös joulurauha jonka saavuttamiseksi on ollut välttämätöntä stressata ja raataa itsensä puolikuoliaaksi ensimmäisestä adventista alkaen. Onhan turha kuvitella että joulurauha koittaisi vain sillä että päivä vaihtuu kalenterissa pyhäksi. Ehei. Joulurauha tulee vain niihin taloihin jotka on työpäivien päätteeksi puunattu lattiasta kattoon, joissa lahjoja on tutun vuoren verran, jääkaapit ja pakastimet ovat ratkeamaisillaan ja joissa vanhemmat ovat asiaankuuluvan uupuneita. Jos ei ole uupunut, ei ole rehkinyt tarpeeksi. Aina on vielä koristeita jotka olisi voinut ripustaa, ja tokihan kahvipöytään olisi mahtunut lisää kotitekoisia pikkuleipiä. Ja pitikö niitä kukka-asetelmia ostaa valmiina kaupasta kun joululehden ohjeilla olisi voinut askarrella itse, persoonallisemmat?

Jouluna kaikilla on hyvä mieli, paitsi niillä jotka eivät taaskaan saaneet mieleisiä lahjoja eivätkä onnistu urkkimaan, minne hutilahjat voi palauttaa. Ja laihduttajilla, vegaanikarppaajilla ja epämääräisen herkästä vatsasta kärsivillä ihmisillä jotka joutuvat nokkimaan perinteisen pitopöydän antimia, kun eivät kehdanneet tuoda omia eväitä suvun pällisteltäväksi. Ja niillä joiden joulu menee riitelyksi tai örveltämiseksi. Ja niillä jotka ovat joulun töissä tai yksin vasten tahtoaan, tietenkään vähättelemättä niiden kärsimyksiä jotka joutuvat viettämään tunti- tai peräti päiväkaupalla aikaa rasittavien sukulaisten kanssa. Jouluna on kivaa vain jos oikeat asiat tekee oikeassa järjestyksessä oikeiden ihmisten kanssa oikeaan aikaan. Siltä varalta ettei missään tapauksessa olisi liian kivaa, aina voi kuunnella joululauluja jotka minä tahansa muuna päivänä vuodesta ovat täysin oman maun vastaisia ja pitää päässä hassua punaista piippolakkia.

Se mikä nykysuomalaisessa, monikulttuurisessa joulussa minua vaivaa vuosi vuodelta enemmän on, että joulun monikulttuurisuus on jotenkin laimentunut ei-miksikään kulttuuriksi. Hiukan huvittunut olen siinä vaiheessa kun joku huokaa kaipaavansa joulunajalta vain rauhaa ja lepoa, hiukan hyvää ruokaa ja yhdessäoloa läheisimpien kanssa, sitä että arjen suorittamisesta vain voisi pitää hengähdystauon ilman että siitä maksaa etukäteen ekstrastressinä. Ei sellainen ihminen mitään joulua kaipaa, vaan pesäpäiviä.

Writer's block

2011-12-20T20:44:00.003+02:00

Tänään minulla on writer’s block. Mainitsen asian ihan vain siksi että siihen on hyvä syy. Sivupalkista löytyy nykyään arkosauriblogi.

Miten ihmeessä ihminen voi kirjoittaa mitään maailmassa jossa toiset bloggaavat dinosaurusten seksielämästä? Seksi. Dinosaurukset. Seksi. Dinosaurukset. Jatkamme, kunhan keksin.

Näitä miettiessäni terapoin itseäni parilla mielenkiintoisella uutisella Tähdet ja Avaruus-sivustolta:

Linnunradan keskustassa sijaitseva supermassiivinen musta aukko on heräämässä.

Eniten Maata muistuttavat tähän mennessä löydetyt eksoplaneetat on luokiteltu

Monikulttuurisuus-teemaviikko: individualistit ulos kaapista!

2011-12-19T22:15:00.004+02:00

Suomalaisen makkaranpurijan vapauden väsymättömät puolustajat ovat havaintojeni mukaan kuluneena vuonna onnistuneet tehokkaasti vähentämään useammankin kantasuomalaisen puolitutun vapautta. Parikin pakanarouvaa on tunnustanut minulle, että aloittaisi mielellään huivin käytön…mutta eivät sittenkään ryhdy tuhatvuotisen perinteen jatkajaksi sillä perusteella että heitähän voitaisiin luulla muslimeiksi. Niin ikään useampikin nainen on kehunut pitkiä hameitani ja samassa lauseessa toivonut että itsekin voisi tykätä sellaisista...elleivät sellaisten käyttäjät olisi enimmäkseen muslimeja tai muita äärikonseratiiveja. Eräs tummempihipiäinen kantasuomalainen mies epäröi kasvattaa partaa, sillä vaarana on että parta saisi hänet muistuttamaan islamisteja. Olen alkanut epäillä, että tällaisia kaappi-individualisteja saattaa olla enemmän kuin voisi katukuvasta päätellä.

Miksi on paha asia, jos joku erehtyy pitämään minua muslimina? Minä väitän, että siinä vaiheessa kun tällainen ajatuskuvio tulee niin isoksi että se estää ihmistä tekemästä niin kuin hän haluaisi tehdä, rasismi on kiinnittänyt ensimmäisen lonkeronsa tämän mieleen. Olen huomannut, ettei useampia ihmisiä huoleta lainkaan se että joku kehuu heidän muistuttavan elokuvatähtöstä (jotka ovat harvoin kuuluja moraalisesti kiitettävistä elämäntavoistaan) tai hienostorouvaa. Sen sijaan ihmiset joihin emme halua tulla sekoitetuksi ovat yleensä ihmisiä joita kohtaan meillä on kielteisiä ennakkoasenteita. Trendikäs köyhäilijäkin muistaa yhdistää revittyihin farkkuihin ja kirpputorilta löydettyyn puseroonsa ripauksen luksusta jotta hänet erotettaisiin niistä ihmisistä joilla ei ehkä oikeasti ole ehjiä vaatteita. Moni hankkii mielellään kalliit älykkölasit, vanhanaikaisia nuhjuisia kehyksiä käyttävä on joko elämän kärryiltä pudonnut tai oikea dosentti jonka äly paistaa vähän tyylittömämpienkin pokien läpi. Vaatimattomuuden kanssa voi hyvin flirttailla vaikka olisi sisimmässään kaikkea muuta.

Väite jonka mukaan pelättävissä on, että muslimit paheksuisivat heitä muistuttavia ihmisiä, vuotaa niin pahasti etten oikein osaa pitää sitä muuna kuin kömpelönä itsepetoksena. Miksi huolta ei kanneta siitä että muoti-ikonit saattavat halveksua suuresti niitä jotka jäljittelevät heidän kantamiaan luksusvaatteita henkkamaukan halpisversioina? Eihän halpa trikoo istu läheskään samalla tavalla kuin taitavasti leikattu luksusmateriaali! Toisaalta, uskonnollisia normeja noudatetaan siksi että normien mukaisen toiminnan arvellaan olevan moraalisesti oikein tai kiitettävää. Miksi joku loukkaantuisi siitä että toisuskoinen kerrankin onnistuu tekemään jotakin kiitettävää eikä vain rämmi syvällä synnin suossa? Eikö jokaista hyvään pyrkivää ihmistä pikemminkin ahdista maailman pahuus ja ihmiset jotka tuntuvat tietoisesti ja riemumielin valitsevan vääryyden? Vai onko taustalla sittenkin ajatus siitä että Erilaiset pyrkivätkin hyvän sijasta kaikenlaiseen pahaan, eli syrjivä yleistys?

Toinen syy haluttomuuteen tehdä mielihalujensa mukaan silloin kun mielihalujen mukaista olisi poiketa Valtakulttuurista piirun tai pari syrjityn vähemmistön suuntaan on pelko siitä että itse joutuu syrjityksi. Syrjintä on tietysti ikävä juttu. Tai olisi siinä tapauksessa että sen kohde olisi todella alistettu ja muserrettu ihminen joka ei osaa pitää puoliaan. Mutta…emmekös me olleet aivan erilaisia, vapaita, vahvoja, reippaita ja rohkeita? Miksi vapaan kansalaisen pitäisi pelätä ikäviä ihmisiä? Hänellähän on maailman parhaat mahdollisuudet näyttää öykkärille, mistä naakka raakkuu. Sitä paitsi, eikö ole hiukan ristiriitaista pitää syrjityn vähemmistön edustajia reppanoina, jos toisaalta on niin että täsmälleen samat ihmiset tekevät joka arkipäivä asioita joita itse ei uskalla? Jos joku tekee asioita joita minä pelkään tehdä, minun on todettava että hän on rohkeampi kuin itse olen. Jos taas epäilen että joku tekee rohkealta näyttäviä tekoja pakotettuna, velvollisuuteni osoittaa tällaista ihmistä kohtaan erityistä ystävällisyyttä ja lempeyttä. Siten hän voi oppia että maailma hänen häkkinsä ulkopuolella sisältää myös ystävällisyyttä ja hyviä ihmisiä. Mitä hän oppii, jos hänen toisella puolellaan on pakko ja toisella puolella julma maailma?

Nähdäkseni moraalisesti oikea ratkaisu ei ole hylätä muslimisiskoja paarialuokkaan. Jokainen joka rajoittaa itsensä toteuttamista siinä pelossa että joutuu itse rasismin uhriksi, kannattaa rasismia tekemällä riskiryhmään kuuluvista entistä selvemmin erottuvia maalitauluja ja vahvistamalla sellaisia rajoja joita ei yhteiskunnassamme ole ennen nähty. Ei ole vapaan ihmisen hommaa rajoittaa omaa elämäänsä syrjinnän pelossa, etenkään jos samalla teolla korottaa rajaa joka erottaa Meidät niistä joiden osana on omantunnon tai pakon takia erottautuminen Potentiaalisina Syrjittyinä. Koska tämä on asia josta tulee helposti väärinkäsityksiä, väännän vielä rautalangasta: moitittavasti ei toimi se joka elelee tavalliseen tapaan vailla minkäänlaista halua omaksua tapaa jota joku saattaa erehtyä pitämään merkkinä vieraasta identiteetistä vaan se joka toimii toisin kuin todella haluaisi, koska pelkää leimautumista. Vapaan ihmisen osana ja oikeutena on elää rohkeasti ja itsensä näköisesti niin kauan kuin ei loukkaa muiden vastaavia oikeuksia. Olemalla rohkeasti sitä mitä on ihminen voi hiljaa mutta tehokkaasti tuoda esiin sitä totuutta että omalla tavallaan kaikki ovat erilaisia, ja että yhteiskunta jossa on helppo elää ja hengittää on yhteiskunta jossa on tilaa erilaisuudelle. Se on paikka jossa ihmisarvoista kohtelua ja kuulumista yhteisöön ei tarvitse ansaita tukahduttamalla itsensä. Sellainen yhteiskunta ei ole itsestäänselvyys, eikä se ole jo täällä Suomessa vuoden 2011 kääntyessä loppua kohti. Sellaisen yhteiskunnan eteen riittää vielä töitä tehtäväksi jokaiselle kynnelle kykenevälle.

Kaija Keskiverto ja Pentti Perusjätkäkin voivat tehdä paljon syrjinnän vähentämiseksi. Ensi alkuun, jokainen voi omalta osaltaan välttää ennakkoluulojen ja juorujen levittämistä ja erilaisille naljailua. Tietoa Suomessa tavattavien vähemmistökulttuurien perustavoista ja -uskomuksista on saatavilla jokaiselle kiinnostuneelle, niin ettei kaikkein tökeröimpiä kysymyksiä ole ihan pakko esittää oikeille ihmisille.

Kuluneen mutta paikkansapitävän sanonnan mukaan pahan leviämisen riittävä ehto on se että hyvät ihmiset eivät tee mitään. Usein syrjityt toteavat ettei pahinta ole joutua kovaäänisen koulukiusaajatyypin silmätikuksi. Pahinta on se että enemmistö antaa hiljaisen tukensa öykkäröinnille, ei puutu, ei mene väliin, ei esitä lievääkään paheksuntaa. Tavalliset kunnon ihmiset ovat avainasemassa syrjinnänvastaisen ilmapiirin ylläpitämisessä arjessa. Pelko, mukavuudenhalu ja toive siitä että Joku Toinen hoitaisi ikävää moraalista suoraselkäisyyttä vaativat hommat, ovat inhimillisiä asioita. Valitettavasti, ainakaan minä en tunnu tapaavan Niitä Toisia ikinä silloin kun haluaisin tai hartaasti kaipaisin, vaan olen kantapään kautta oppinut että paljon todennäköisempää on että jos pitää suunsa kiinni väärässä paikassa, maailma muuttuu taas hitusen verran huonommaksi. Heikkouksien ja mukavuudenhalun tuomitseminen ei kuitenkaan riitä ratkaisuksi. Jokaisella meistä on rajamme, mörkömme, sitkeät paheemme. Se mistä voimme päättää on, alistummeko niille vai teemmekö parhaamme voittaaksemme ne. Yhteiskunnalliselta kannalta katsottuna, syrjinnän ja pelon voittaminen itsessämme ovat ajankohtaisia ja tärkeitä, huomion arvoisia kehityskohteita. Meille kaikille, itseni mukaan lukien, sillä ennakkoluuloisuus on niitä peruspaheita joista kukaan ei ole täysin vapaa.

Monikulttuurisuus-teemaviikko: Bentoja ja kaunista arkea

2011-12-18T16:08:00.002+02:00

Kun suomalainen pakkaa eväät töihin, hän mättää annoksensa nopeasti ja tehokkaasti pakasterasioihin. Japanilainen ottaa esiin bentolaatikkonsa, pienet okazu-ruokakupit, baran-jakajat, tikut, muotit, minikokoiset kastikepullot ja leikkurit joiden avulla nori-levästä saa leikattua pieniä sydämiä, muotit jotka puristavat keitetyn kananmunan pupun tai tähden muotoiseksi, riisikakun siisteiksi palloiksi tai kolmioiksi. Pidättyväisessä kulttuurissa puolisolle tai ihastuksen kohteelle tehty bento on naiselle sopiva tapa osoittaa rakkauttaan. Ruumis tarvitsee ravintonsa, mutta kaunis pieni lounas lämmittää myös mieltä, etenkin jos laatikkonsa avaa persoonattomassa taukotilassa kesken kiirepäivää.

Kanapastaa, hillosipuleita, kasvislisäke, porkkanaa, suikaloitua kaalia, tomaattia, viinirypäleitä, kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä sekä pari mozzarellahelmeä

Bentolounaat ovat hyviä, mutta parasta bentossa on asenne: yritys tehdä arkiset asiat kauniisti ja valaista siten hiukan tavallisia, harmaita päiviä. Miltä maailma näyttäisikään, jos useamminkin valitsisimme tavoitella kauneutta, edes nopeuden ja tehokkuuden ohessa? Kuinka paljon arjessa on kauneutta jonka ohi kuljemme, kun emme osaa ajatella että asiat voisi tehdä hiukan toisinkin?

Täysjyvänuudeleita vihannesten, voitattien, kanan ja juuston kera, viinirypäleitä, kurkkua ja kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä

Monikulttuurisuus-teemaviikko: Värien säilyttäjät

2011-12-17T21:44:00.002+02:00

Monikulttuurisuus-teemaviikko ei ole oikein mitään ilman ystävällismielistä postausta islamilaisen maailman kulttuurista. Tänä päivänä, tarkemmin sanottuna syyskuun 2001 jälkeen, islamilainen maailma on tullut Lännessä kuuluisaksi takapajuisuuden, sekasorron ja väkivallan tyyssijana. Aina ei kuitenkaan ollut näin. Kun antiikin valo sammui Euroopassa kansainvaellusten myllerryksessä, tiede matkasi Arabiaan. Sen kultakauden tiedemiehet eivät ainoastaan säilyttäneet Antiikin viisautta vaan antoivat myös tärkeän panoksensa tieteen kehitykseen. Lääketiede, kemia, matematiikka ja tähtitiede ja jopa länsimainen filosofia edistyivät arabien hoivissa.

Siitä kaikesta on kuitenkin jo kauan. Kun ajattelen islamilaista kulttuuria ja sitä, mitä hyvää sanottavaa minulla siitä mahtaisi olla, en ajattele ensimmäisenä edes tuttuja tähtiä joiden nimet ovat tänäkin päivänä arabiankielisiä, vaan mieleeni nousevat ensimmäisenä värit. Lähi-Idän makumaailma ei ole onnistunut hurmaamaan minua, ja koraanin suomenkielisen käännöksenkin kahlasin läpi silkalla sisulla. Sen sijaan islamilaisen maailman estetiikka on juhlaa silmilleni ja sielulleni: Tuhannen ja yhden yön arkkitehtuuri, taidokas kalligrafia, ornamenttitaide arabeskeineen, ajattoman kauniit vaatteet…

niin, islamilaisesta kulttuurista olen oppinut ainakin sen, että kauneus asuu usein yksityiskohdissa ja sen että arjessa on aina tilaa kauniille väreille.

Naakoille joutavat järkevät neuvot joiden mukaan neutraalit sävyt ja suorat linjat ovat aina varmoja valintoja joihin ei koskaan kyllästy. Minä ainakin olen kyllästynyt siihen että kaamoksen harmaus tuntuu ulottuvan usein sinnekin missä ihmiset voisivat valita myös värejä. Eihän mustan ankeuden ainoa vaihtoehto ole marimekkomainen räikeys, vaan maailma on täynnä lempeitä, pehmeitä ystävällisiä värejä. On pehmeitä sinisiä, metsäisiä vihreitä, lempeitä violetteja. On jopa ystävällisiä keltaisia jotka valaisevat ympäristönsä lempeästi, on auringonlaskun oransseja jotka sopivat saumattomaksi jatkoksi hillitympien sävyjen taustaan.

Olen myös kyllästynyt ”puhtaisiin” skandinaavisiin linjoihin joiden yli katse liukuu kuin vesi hanhen selästä, löytämättä levähdyspaikkaa huolella tehdyistä yksityiskohdista, ornamentista, pienistä saarekkeista joissa kauneus selviytyy tehokkuuden, kliinisen puhtauden, käytännöllisyyden ja muiden periskandinaavisten esteettisten arvojen seassa. Tämän kaiken voi toki oppia missä vain, monin tavoin. Minä onnistuin kuitenkin kahlaamaan läpi kohtuullisen kasan taidehistoriaa oppimatta. Vasta toisen kulttuurin toisenlaiseen visuaaliseen kieleen tutustuminen auttoi minua pukemaan ajatuksiksi epämääräiset kaipauksen ja tyytymättömyyden tunteet. Ymmärrystä on seurannut sovellus, ja lopputuloksena on ollut kauniimpi arki.

Silkkitie on hiljennyt, kaukomaiden mausteet saa halvalla lähikaupasta. Minun maailmassani värit jotka nykyään juhlivat hillitysti tuvan sisustuksessa, villiintyvät lankakorissa ja löytävät tavalla tai toisella tiensä melkein jokaisen päivän asuihin kuitenkin ovat tuontitavaraa, tuliaisia ajatusmatkoilta seuduille jossa tähdet saivat nimensä. Ja kun historian käänteitä tarkemmin alkaa miettimään, kun katsoo tarpeeksi kauas menneeseen, päätyy lopulta ihmettelmään, ovatko värit sittenkään niin kaukaista eksotiikkaa kuin miltä ne minusta tuntuvat. Skandinaavinen ankeus, puritaaninen synkkyys, eivätkö nekin ole uusmuotista tuontitavaraa? Missä olenkaan nähnyt sen kaiken ennen: kimaltavat kolikkokorut, hohtavan pronssin, syvät siniset ja kaislaiset vihreät, hehkuvan punaisen ja oranssin? Missä olen nähnyt kauniita pitkiä hameita ja kauniisti koristeltuja pikkuesineitä? Aivan, viikinkiajan hautalöydöistähän ne kaikki ovat jo tulleet minulle tutuksi. Ja mietin: ovatko maat aavikoiden keskellä säilyttäneet värit, niin kuin ne kerran säilyttivät edistyksen? Olenko sittenkään hakenut etelän aavikkomailta uusia ja outoja vaikutteita, vai olenko vain hakenut hyvästä talletuspaikasta jotakin joka Esivanhemmilta kerkesi hukkua historian tuiverruksessa?

Monikulttuurisuus-teemaviikko: Amishit, yksinkertaisen elämäntavan asiantuntijat

2011-12-16T16:14:00.002+02:00

Modernin ympäristöliikkeen historia lasketaan tavallisesti alkaneeksi noin 1960-luvulta, joskin tässä yhteydessä täytyy aina muistaa mainita aatteen profeetat Thoreausta Schweitzeriin. Pieneksi trendiksi nousemassa oleva kohtuullistaminenkin on tämän päivän kulutusyhteiskunnassa kasvaneiden yritystä palata lempeämpään elämään. Se miten lempeä elämä käytännössä toteutetaan, ei kuitenkaan aina ole ihan selvää. Lehdessä kirjoitetaan maallemuuttajista jotka pistävät ensi töikseen hyväkuntoisen maalaistupansa täysremottiin "koska sisusteet eivät olleet ekologisia eivätkä tarpeeksi yksinkertaisia", minimalisteista jotka heittävät surutta kaksin käsin kamaa kaatopaikan täytteeksi, eksoottisiin ruokavalioihin hurahtaneista joita uhkaavat pian monenlaiset terveysriskit, ja monista muista jotka aatteen palo ajaa ensin radikaaleihin repäisyihin...ja hipsimään vähin äänin takaisin oravanpyörään siinä vaiheessa kun hienojen ajatusten arjen kestävyys paljastuu huonoksi. Korkealentoisista ideoista ja ankarista nuhdesaarnoista ei maailmassa pulaa ole, mutta sen sijaan monelta on hukassa se, miten kohtuullistaa elämänsä sellaiseksi jossa viihtyy pidempäänkin.

Amish-kulttuurin tekee kiinnostavaksi kaksi seikkaa: ensinnäkin, amishit ovat eläneet yksinkertaista elämäänsä sukupolvien ajan. Tämä on tärkeää: siinä missä intoa puhkuvat uusaskeetikot helposti sortuvat ylilyönteihin, amishit ovat eläneet omaa versiotaan yksinkertaisesta elämästään sukupolvien ajan kohtalaisen kokoisissa yhteisöissä. Tämä on mahdollista vain, jos kulttuurin jäsenten elämäntapa yleisellä tasolla kestää sekä arkea että erilaisten persoonien erilaisia elämiä. Kuten aina kokonaisista kulttuureista lyhyesti puhuttaessa, on helppo virhe sortua käsittelemään amisheja stereotyyppisinä kulttuurinsa edustajina ja unohtaa että mihin tahansa kymmenien tuhansien ihmisten kokoiseen yhteisöön mahtuu kaikenlaista viheltäjää. Toiseksi kiinnostavaa on, että huolimatta jyrkästi amerikkalaisesta valtakulttuurista poikkeavasta elämäntavastaan ja arvoistaan, amishit onnistuvat elämään omalla tavallaan rinnakkain valtakulttuurin kanssa. Amishien elämäntapa ei ole muuttumaton, eivätkä he ole tietämättömiä suuren maailman menosta. Turismi on nykyään monelle amishillekin tärkeä elinkeino, ja viime vuosikymmenien muuttoliike uusille seuduille synnyttää pieniä yhteisöjä alueille joissa ei perinteisesti ole asunut amisheja. Silti amishien elämäntavalla näyttää menevän aivan mukavasti. Ehkäpä heillä siis on jotakin hyödyllistä annettavaa myös muille jotka yrittävät löytää lempeämmän ja kohtuullisemman elämäntavan nykyaikaisen yhteiskunnan keskellä...

Amishit päätyvät ratkaisuihinsa usein yksinkertaisen mutta mahdottoman kätevän päättelyn kautta. He kysyvät: ”Onko tämä hyväksi perheen ja lähiyhteisön hyvinvoinnille pitkällä tähtäimellä?” ja ”Onko tämä yksinkertaista ja järkevää vai turhamaista ja tuhlailevaa?” Nämä ovat hyviä kysymyksiä, joiden runsas viljely helpottaa kenen tahansa kohtuullistajan arkea etenkin silloin kun katalat viherpesijät, sertifikaattien viidakko ja muut nykyaikaisen kohtuullistajan kiusanhenget alkavat ahdistaa ja saavat arjen valinnat tuntumaan toivottoman monimutkaisilta. Amishien kulttuurista näkyy, että näiden kysymysten käytännöllisiä sovelluksia on pohdittu usein syvällisesti ja huolella- ja kunnon käytännöllisten filosofien tapaan johtopäätökset ovat usein johtaneet toimintaan joka ulkopuolisten silmissä on omituista. Esimerkiksi, amishien johdonmukainen ja määrätietoinen ponnistelu kateuden välttämiseksi herättää usein kummastusta ulkopuolisissa- toisaalta kovaäänisimmistä ihmettelijöistä tuppaa näkymään pitkän matkan päähän se että heillä itsellään voisi olla runsaasti kehitettävää vaatimattomuuden ja huomaavaisuuden hyveissä.

Filosofoinnin aiheiden ja arkipukeutumisen lisäksi amish-vaikutteet näkyvät selvästi keittiössäni. Se ei ole mikään ihme, onhan heidän ruokakulttuurinsa eurooppalaisesta maalaiselämästä lähtöisin ja sellaisena hyvin soveltuvaa suomalaisillekin pienviljelijöille. Amish-keittiö hyödyntää kotipuutarhasta löytyviä tuotteita joita perinteinen suomalainen keittiö ei oikein tunne. Lisäksi kiireisten maalaisrouvien reseptit ovat yleensä kohtalaisen helppoa valmistaa, ja jotenkin kotoisan oloisia. Usein ongelmat tyyppiä ”Mitä tehdä jumalattomalla kasalla kesäkurpitsoita?” ratkeavat selailemalla amishien reseptejä. Olen oppinut, että aina voi luottaa siihen että jossakin amerikanmaalla amishit ovat jo kokeneet täsmälleen saman, ja keksineet siihen luovan ja herkullisen ratkaisun. Monenlaiset piiraat, kekseliäät laatikkoruuat, herkulliset kanat ja kasvisruuat ovat hypänneet sujuvasti reseptiarkistoni aarteiden joukkoon.

Monikulttuurisuus-teemaviikko: Onko pasifismi hampaattomuutta?

2011-12-15T17:26:00.003+02:00

Ettäkö blogin pitäminen olisi ininää joka ei kuulu eikä näy? Ei suinkaan. Muutama päivä sitten sain selville, että erästä kirjoitustani oli kunnioitettu äärioikeistolaisissa piireissä nostamalla se esimerkiksi "mokuttajan mielipiteestä". Onhan se nyt komeaa, että mokuttajan (maahanmuuttokriitikkojen käyttämä hellittelynimi monikulttuurisuutta pelkäämättömästä ihmisestä) ei tänä päivänä enää tarvitse olla cityvihreä Punavuoresta, vaan että Uudenmaan peräkylässä majaileva, pienviljelyä harrastava suomenuskoinenkin kelpaa. Ilmeisesti ihmisten leimaaminen monikulttuurisuuden hyysääjiksi voi tapahtua hyvin avarakatseisesti: lempinimen saamiseen on mahdollisuudet kenellä tahansa joka ei suhtaudu erilaisuuteen ennakkoluuloisesti, ei suostu leimaamaan yksittäisiä ihmisiä heidän viiteryhmänsä perusteella- ja muistaa pitää aiheesta meteliä sen verran etteivät rasistit erehdy kuvittelemaan hänen kuuluvan siihen "kansan enemmistöön" joka hiljaisesti hyväksyy rasistisen öyhöttämisen.

Tapauksen kunniaksi, käynnistän nyt monikulttuurisuus-teemaviikon. Viikon aikana saatte nähdä tarinoita (ja ehkä kuviakin) kulttuureista joista olen ammentanut inspiraatiota ja iloa arkeeni, ja ehkä muitakin pohdintoja. Aloitukseksi sopinevat mietelmät pasifismista, tuosta idealististen hyysäreiden lempilapsesta, josta on minullekin parin viime vuoden aikana tullut rakas pohdintojen aihe.

Pasifisti on ihminen jonka mielestä väkivalta ei ole keino ratkoa ongelmia ja konflikteja. Koska käsitykseni ihmisyydestä ei ole kovin korkea, en määrittelisi pasifistiakaan ihmiseksi joka ei koskaan turvaudu väkivaltaan (monet pasifistit toki onnistuvat elämään näin, mutta ehkäpä heillä on ollut myös hyvä onni siinä etteivät he ole joutuneet ylivoimaisiin tilanteisiin?) Sen sijaan määrittelen pasifistin ihmiseksi jonka maailmassa väkivalta on lähtökohtaisesti epäonnistuminen.

Kaikki rauha ei ole samanlaista. Elämme maailmassa jossa rauha valtioiden välillä on usein sodan puuttumista, tai perustuu peräti pelotteiden olemassaoloon. Tästä erotukseksi nostaisin pakanallisen sovun (frith) käsitteen, joka ei merkitse ainoastaan sodan puuttumista vaan pahan tahdon puutetta ja ystävällismielistä rinnakkaiseloa jota sävyttää hyvä tahto. Myöskään kaikki väkivalta ei ole samanlaista, eikä yhtä lailla tuomittavaa. On mahdollista että on tilanteita joista ulos pääseminen onnistuu vain voimakeinoin. Mutta väitänpä, että jos väkivalta nähdään mahdollisena ratkaisuna, kynnys ajautua tilanteisiin joista ei ole muuta ulospääsyä, usein laskee. Mehän tiedämme, että jos päämäärää ei saavuteta hyvällä, pahakin on erottuva ja pohjimmiltaan käyttökelpoinen vaihtoehto. Pasifismi, eli kanta jonka mukaan väkivalta ei ole harkitsemisen arvoinen ongelmanratkaisukeino, taas motivoi näkemään myös muita, vaikkakin vähemmän ilmeisiä ratkaisuja. Se kannustaa myös kyseenalaistamaan niitä taustaoletuksia joita usein käytetään perusteluina väkivallan valitsemiselle. Ihmisillä on esimerkiksi aika yleisesti taipumus ajatella, että jos vaikutan heikolta, kerjään kaltoinkohtelua. Sen taustalta paljastuu kyseenalainen taustaoletus siitä että heikompien kimppuun käyminen on, jos nyt ei varsinaisesti oikein, niin ainakin perin inhimillistä ja ymmärrettävää. Lisäksi se on ennen kaikkea oletus, ei kiveenhakattu fakta, ja pasifisti on se joka on motivoitunut testaamaan käytännössä, miten asia on. Itse olen huomannut, että usein testitulokset yllättävät. Rauhalla ja itsetuhoisuudella on sittenkin eroa.

Pasifismi on sovun rakentamista. Rauhantahtoista ei ole ummistaa silmiään vääryyksiltä tai haudata ristiriitoja välinpitämättömään, pelokkaaseen hiljaisuuteen. Rauhantahtoista ei ole yrittää miellyttää kaikkia antamalla periksi ja alistumalla epäoikeudenmukaisuuteen. Joskus rauhan rakentamisen ensimmäiset askeleet lisäävät hetkellisesti epäsopua tai yleistä ahdistusta kun ristiriidat ja traumat nostetaan esiin. Ristiriitoja ei tosin voi käsitellä eikä epäkohtia korjata ennen kuin joku on nostanut ne esiin. Usein rauhanrakentaja saa tässä vaiheessa syyt niskoilleen. “Kaikki olisi ollut hyvin, jos vain olisit ollut hiljaa!” sanotaan silloin, aivan kuin ongelmien näkymättömyys todella merkitsisi samaa kuin niiden poissaolo, ja aivan kuin väärä olisi ihan kuin oikeaa silloin kun se tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa. Joskus yritykset käsitellä isoja ongelmia rakentavasti edellyttävät useita yrityksiä ja suurta tuskaa. Konfliktien vältteleminen hinnalla millä hyvänsä ei kuitenkaan ole rauhantahtoista ensinkään. Vanhemmat jotka antavat periksi raivareilla uhkaaville pikkulapsille, eivät todellisuudessa osta rauhaa perheeseen vaan menettävät sen auktoriteetin joka hyvällä kasvattajalla on oltava. Puolisot jotka vaikenevat ongelmistaan koska eivät halua häiritä rauhan illuusiota, ovat äkkiä puolisoita jotka löytävät itsensä kasvamasta erilleen. Kansalaiset ja kuluttajat jotka “eivät halua olla hankalia ihmisiä” rapauttavat koko yhteiskuntaa ja etäännyttävät omalta osaltaan sosiaalista todellisuutta lain kuvaamasta järjestyksestä.

Pasifismi ei siis ole konfliktien välttelyä vaikka kynnysmatoksi heittäytymällä, vaan voimankäytölle vaihtoehtoisten konfliktinratkaisukeinojen etsintäohjelma. Se on hereillä olemista. Kerran se oli abolitionismia, tänä päivänä se on muun muassa taistelevaa humanismia. On vain realistista myöntää että ristiriidat, tahtojen taistelut ja monenlaiset erimielisyydet ovat ainakin näillä näkymin erottamaton osa ihmisyyttä. Mutta onko ainoa tai viimesijainen keino ongelmien ratkaisuun voimankäyttö ja vahvimman oikeus? Millaisia rauhanomaisia vaihtoehtoja erimielisyyksien ratkomiseen tai niiden kanssa toimeen tulemiseen meillä olisi? Toisaalta, valitaanko väkivalta, pakottaminen tai alistaminen omien päämäärien edistämisen keinoksi siksi ettei muita vaihtoehtoja kerta kaikkiaan ole, vai valitaanko pakottaminen joskus siksi että se on kätevää ja vähemmän rasittavaa kuin vaikkapa kompromissien vääntäminen tai kohteliaiden välien ylläpitäminen senkin jälkeen kun on sovittu että erimielisyys jostakin asiasta on ainakin toistaiseksi ratkaisematon? Entä johtaako onnistunut voimankäyttö voittoon, vai onko silläkin kova hinta? Nykymuotoisella pasifismilla ei vielä ole pussissa paljon valmiita ratkaisuja. Mutta hyvällä yrittämisellä on ennenkin päästy pitkälle.

Mainostanpa tässä välissä myös blogiluettelon kasvamista. Tähän mennessä luetteloon on päässyt kaikenkarvaista väkeä. On mormonia, roomalaispakanaa ja ateistiaktivistia. Nyt joukkoon liittyy muslimi, Anis Harran joka uudessa blogissaan käsittelee islamia, siihen liittyviä yleisiä väärinkäsityksiä ja suvaitsevaisuutta.

Kysy mitä vain 2011: vastaukset

2011-12-12T15:29:00.004+02:00

Tänä vuonna olikin sitten hiljaisempaa, ja niin saan vastauksetkin mahdutettua yhteen postaukseen.

Minxminx kysyi: Kannattaako (siis mielestäsi) elämässään ja erityisesti koulutuksen valinnassa miettiä mikä on järkevää (lähes varma työpaikka, hyvät tulot jne.) vai lähteä riskillä kouluttautumaan alalle jolle on kova palo, mutta huonot työllisyysennusteet, vaikkapa taiteilijaksi? Eihän se työ koko elämää määritä ja kaikkea voi aina pitää harrastuksena.
Entä millaisella asenteella kannattaisi suhtautua yrityspomojen vinkunaan kun suomalaiset nuoret kouluttautuvat väärille aloille, kulttuuriin ja viestintään vaikka esim. hoitoalalla on työntekijäpulaa?
(Ollako siis enemmän altruistinen vai egoistinen tulevaisuudensuunnittelussa?)
Mikä elämässä on oikeasti tärkeää ja kuinka paljon riskejä kannattaa ottaa?

Molemmat esiin nostamasi näkökulmat tarkastelevat ongelmaasi varsin minäkeskeisesti. Laskelmointi on tapa yrittää maksimoida henkilökohtainen menestys, ja sille vaihtoehtona on itsensä toteuttaminen jossa keskeiseksi arvoksi nostetaan ulkoisen menestyksen merkkien (palkka, urakehitys) sijaan työn sisältö ja sen mielekkyys. Molemmissa tapauksissa ammatinvalintaa mietitään omien halujen pohjalta. Mutta mistä sitä varmasti tietää, mitä haluaa? Puhumattakaan siitä että tietäisi, haluaako sellaisia asioita jotka myös oikeasti ovat tavoittelemisen arvoisia?

Ehdottaisinkin vaihtoehdoksi toista näkökulmaa. Mikä on maailmassa suurin epäkohta jolle arvelisit voivasi tehdä jotakin kouluttauduttuasi ammattilaiseksi? Millaisia arvoja ja millaista tulevaisuutta haluat palvella? Mikä sinulle on tärkeää itsesi lisäksi? Mitä sinun pitäisi tehdä jotta tietäisit että olet yrittänyt jättää jälkeesi maailman joka on parempi kuin se mihin saavuit? Millaisessa työssä kyvyistäsi seuraisi eniten hyvää? Tämä liittyy aika keskeisesti kysymykseen siitä mikä elämässä on tärkeää. Mielestäni sellainen elämä jossa tärkeintä on Minä ja Minun Hyvinvointini, on köyhä ja surkea elämä, sillä siitä puuttuu perspektiivi ja tarkoitus. Jos et osaa huolellisenkaan miettimisen jälkeen nimetä yhtä epäkohtaa, muista että on olemassa monia aloja jotka antavat yleisempää koulutusta jonka avulla pätevöityy monenlaisiin töihin. Esimerkiksi, lääkärikoulutus antaa hyvän pohjan niin kehitysaputehtäviin kuin kotimaan sairaiden auttamiseen terveyskeskuksessa. Toisaalta, jos huomaat että haluat parantaa vaikka vanhusten asemaa, voit tavoitella tätä päämäärää paitsi lääkärinä, myös lähihoitajana, toimittajana, poliitikkona tai vaikkapa apuvälineiden suunnittelijana. Kun suuret linjat ovat selvillä, tarkemmassa ammatinvalinnassa omien kykyjen ja mieltymysten miettimisestä on apua.

Mitkä ovat niitä hyviä joiden edistämiseen haluat antaa työpanoksesi niiden mahdollisuuksien mukaan jotka vastaan tulevat? Etsi asioita ja arvoja jotka ovat tärkeämpiä kuin henkilökohtainen menestystarinasi- arvoja jotka kannattelevat vaikka epävarma tulevaisuus välillä toisikin vastoinkäymisiä ja riskit toteutuisivat. Mitä sinulle jää, jos tavoittelet vain omaa menestystä ja huomaat jossakin vaiheessa epäonnistuneesi? Jos tavoittelet itseäsi suurempia hyviä, voit huomata onnistuneesi edistämään niitä hiukan vaikket päältä päin katsoen olisi tehnyt elämästäsi suurta menestystarinaa. Laskelmointi vaatii toimiakseen sekä runsaasti hyvää onnea että sellaisia lahjakkuuden lajeja -kuten aloitteellisuutta- joilla ei sinänsä ole tekemistä tietyn alan kanssa. Tulevaisuus on aina arvaamaton, ja koulutuksesta riippumatta kenestä tahansa voi tulla työtön tai työkyvytön. Hyvä koulutus on jollain tavalla hyödyksi silloinkin: ehkä se mahdollistaa yrittäjyyden tai on tuonut sellaisia taitoja joille löytyy käyttöä myös työpaikan puitteiden ulkopuolella.

Mitä yritysjohtajiin tulee, heihin kannattaa mielestäni suhtautua kuten kaikkiin muihinkin neuvojen tarjoajiin. Onko heillä omaa etua ajettavanaan niissä asioissa joissa he esiintyvät puolueettomina, yleistä hyvää ajavina asiantuntijoina? Entä ovatko he yleisesti ottaen saavuttaneet asiantuntija-asemansa tekemällä kovasti työtä yhteiseksi (tai heikompien) hyväksi vai ajamalla taitavasti omia ja sidosryhmiensä etuja? Tunnetaanko heidät ihmisinä jotka välittävät nuorista ja edistävät aktiivisesti nuorten työntekijöiden reilua ja arvostavaa kohtelua työelämässä? Perustuvatko heidän näkemyksensä luotettavaan tietoon vai johonkin muuhun? Esimerkiksi, jos joku sanoo tietävänsä minkä alan ihmisiä Suomessa tarvitaan tulevaisuudessa, mistä hän on saanut tarkkaa tietoa siitä miltä tulevaisuus näyttää? Kun olet miettinyt vastaukset tämäntapaisiin kysymyksiin, sinulla on hyvät eväät arvioida kaikenlaisia neuvojia... : )

Teemu kysyi: Miten maailma pelastuu?

Siten että sitä uhkaavat vaarat poistuvat. Aina kannattaa miettiä, voiko havaituille epäkohdille tehdä itse jotakin, vaikka vain vähäsen. Yksikään ihminen ei voi korjata koko maailmaa, mutta kukaan ei myöskään ole täysin voimaton. Esimerkiksi, kristallipalloni kertoo, että sinulla on pari lintulautaa. Kymmenien somien pihalintujen mieliala kohoaa paljonkin, jos muistat töistä palatessasi tarkistaa että niiden tarjoilu pelaa. Siitä se alkaa.

Kurpitsayllätys ja muita marrasajan kohokohtia

2011-12-11T19:27:00.006+02:00

Tänä vuonna kurpitsasato jäi meillä heikoksi. Mutta niin kuin sanonta kuuluu, yhden maanviljelijän ylituotanto on toisen onni. Saimme Liisalta viisi kaunista kurpitsaa, ja hetkessä niukkuus oli vaihtunut rikkauteen.

Ryhdyin keittämään paloja soseeksi...

...joka jalostui pakastettavaksi, keitoksi ja kakuksi.

Hyvä ruokatällinki rohkaisi retkeilemään. Hääpäivänä suuntasimme perinteiseen kaamosajan kohteeseen, Helsingin Sea Lifeen. Ilahduin huomatessani että sinne oli vihdoin hankittu kunnollisen kokoinen riutta-akvaario jota kalojen lisäksi värittivät monenlaiset vuokot, pehmeät korallit ja selkärangattomat.

Piraijoiden meininki olikin sitten rauhallisempaa. Punapiraijat (Pygocentrus nattereri) ovat akvaario-oloissa huomattavasti mainettaan tylsempiä otuksia jotka lähinnä möllöttävät paikoillaan. Sea Lifessa oli keksitty, että laiskanpulskeat piraijat soveltuvat hyvin joulukuusen koristeiksi.

Eilen oli kuunpimennys. Paksu pilvipeite esti sen havaitsemisen tehokkaasti. Kunnon tähtiharrastaja on kuitenkin aina valpas, vaikka olisi tulossa puolenyön jälkeen Within Temptationin keikalta. Pyyhältäessämme Kampin aukion(!) yli havaitsin sään seljenneen sen verran että Kuun ympärillä näkyi komea, värikäs kehä. Innovatiivinen isäntä keksi, että pidempi rouva toimii näppäränä kamerajalustana, ja runsaasta valosaasteesta huolimatta onnistui nappaamaan kehistä kohtalaisen kuvan.

Ilmakehän ilmiöistä on pitkä matka kellariin. Vai onko sittenkään? Kohokohdista huolimatta, marrasaika jatkuu vielä. Linnoitusta on puolustettava hyökkääjiltä. Tänään tilanne rottasodassa näytti tältä...

Nyt alkaakin olla viimeinen tilaisuus jättää kysymyksiä Kysy mitä vain- karnevaaleihin. Jos kysymysten saldo jää vähäiseksi, vastauksia on luvassa pikapuoliin. Ja sitten jotakin aivan muuta...

Ihmiskunta tavallinen, universumi ainutlaatuinen?

2011-12-08T19:17:00.002+02:00

Pari päivää sitten suomalainen lehdistö taas vähän innostui. Avaruudesta oli kuulemma löytynyt oikein Maapallon kaksoisolento. No, tosiasiassahan juttu meni niin että NASA:n tutkija oli kommentoinut Kepler 22b-planeetan löytymistä tärkeänä virstanpylväänä matkalla kohti Maapallon kaltaisen planeetan löytymistä. Ei ehkä ihan sama juttu, ehkä ei edes sinne päinkään, mutta ajatushan on toki kaunis ja mitä mielenkiintoisin.

Onko Maapallolla avaruudessa kaksoisolentoja? Elämmekö tosiaan universumissa joka muistuttaa enemmän Star Wars:ia kuin sitä suurta ja syvää hiljaisuutta joka tervehtii tähtitaivaan tarkkailijoita. Siitä asti kun selvisi että armas Aurinkomme on vain yksi tähti muiden joukossa, ihmiskunta ei ole ainoastaan pohtinut tätä kysymystä vaan se on pohtinut sitä aivan määrättyjen taustaoletusten valossa. Avaruustutkimuksen historia on ollut marginalisoitumisen, reunoille joutumisen historiaa. Maailmankaikkeuden keskipisteestä olemme joutuneet siirtymään tavallisen tähden kiertolaiseksi, tavallisenoloisen galaksin laitamille. Ne jotka uskovat olevansa ainutlaatuisen jumalan silmäteriä joiden ympärille koko kaikkeus on luotu, ovat perääntyneet askeleen kerrallaan. Viime vuosina kreationistien parkaisu on typistynyt ”mutta Maa, elävä planeetta, on sentään ainutlaatuinen!”- huutoon. No siltähän se on näyttänyt, mutta lähinnä siksi että menetelmät pienten, oman aurinkokuntamme kiviplaneettojen kokoluokan eksoplaneettojen havaitsemiseksi ovat olleet vähissä. Eksoplaneettojen havaitseminen ylipäätään on varsin uusi saavutus avaruustutkimuksessa, ja haaviin osuneet eksot ovat tähän mennessä olleet etupäässä niitä joiden havaitseminen on helpointa: suuria kaasujättiläisiä jotka kiertävät lähellä emotähteään. Kykyjemme rajat eivät kuitenkaan ole maailman rajoja, ja todellisuudessa aurinkokuntamme ei todennäköisesti ole paljoa sen ainutlaatuisempi kuin galaksimmekaan. Ainakaan meillä ei ole ainutlaatuisuudesta muita todisteita kuin havaintomenetelmien rajat ja niistä seuraava vankkojen positiivisten todisteiden puute.

Se mitä nyt on löytynyt on planeetta joka, sikäli kun osaamme arvioida, ei ole ainakaan selkeästi elämälle vihamielinen. Kepler 22-b on sopivan kokoinen ja kiertää emotähteään sopivalla etäisyydellä jotta siellä voisi esiintyä nestemäistä vettä. Mikään ei tietenkään todista että planeetalla tosiasiassa olisi vettä, elämästä puhumattakaan. Omasta aurinkokunnastamme löytyy periaatteessa kaksi- kolme planeettaa jotka sijaitsevat elämänvyöhykkeellä. Vain yhdeltä on löydetty elämää, ja Marsin tapauksessa mikrobitason elämän olemassaolo on juuri ja juuri mahdollista. Kummoisesta kukoistuksesta ei Marsin tapauksessakaan voida puhua. Venus, elämänvyöhykkeen kuumemmalla reunalla, taas on rikkihappopilvineen ja Merkuriustakin kuumempine lämpötiloineen suunnilleen niin elämälle vihamielinen kuin kiviplaneetta voi ylipäätään olla. Monimuotoista elämää on vain Maassa. Vaikka Kepler 22-b:n lempeys on siis epävarmaa, sen löytyminen riittää kuitenkin kepeästi horjuttamaan käsitystä jonka mukaan elämänvyöhykkeelle sijoittunut mukavankokoinen planeetta olisi jotakin aivan ainutlaatuista ja ihmeellistä. Kepler 22-b:n tapauksessa kysymysmerkkejä on toki vielä enemmän: planeetan massaa ja tyyppiä ei vielä tiedetä. On mahdollista että se on niinsanottu lämmin Neptunus, mutta parhaassa tapauksessa se voisi olla valtameriplaneetta. Sellaiset eivät ole elämälle suoranaisen mahdottomia ympäristöjä, vaan ainoastaan haastavia ympäristöjä. Ja ekstremofiilit ovat keskuudessamme todisteina siitä että elämä pystyy välillä selättämään aikamoisia haasteita.

600 valovuoden päähän matkustaminen on nykytietämyksen valossa kaukaiseen tulevaisuuteen kuuluva unelma; niin kaukainen unelma että monet merkittävät tähtitieteilijät epäilevät mahdollisuuksiamme päästä niin kauaksi koskaan. Kepler 22-b:n merkitys ihmiskunnalle onkin näin aluksi sen vaikutuksessa maailmankuvaamme. Jos emme olekaan jumalan silmäteriä maailmankaikkeuden keskipisteessä, voi olla että meidän on tosiaan syytä haudata unelmat uudesta taivaasta ja uudesta maasta jotka jumala tulee meille tekemään kun ensin olemme pilanneet nykyiset. Jumalallisen siivouspalvelun sijasta tarjolla on vastuuta kauniista kotiplaneetastamme. Tarjolla on myös unelmia: jos onnistumme olemaan tuhoamatta itsemme ja planeettamme ja kehittymään avaruudessa matkustamiseen ja sen asuttamiseen kykeneväksi sivilisaatioksi, on olemassa näkemisen ja kokemisen arvoisia paikkoja. Kepler 22-b, kuten varmasti monet muutkin tulevaisuudessa havaittavat eksot, tulevat haastamaan ihmisen maailmankuvaa ja ajattelua ja muokkaamaan käsitystämme paikastamme maailmankaikkeudessa. Avaruustutkimuksen suurimpia hyötyjä on, että se pakottaa ajatteluamme ja käsityksiämme kehittymään.

Mielenkiintoista on myös pohtia sitä, mitä ihmisluonnosta kertoo se että maapallon ainutlaatuisuuden väheneminen on suuri uutinen. Jos olisimme objektiivisia havaitsijoita, meillä ei ennen havaintoa olisi asiassa erityistä mielipidettä suuntaan tai toiseen. Se että avaruustutkimuksen historia on marginalisoitumisen historiaa, kertoo ihmisen egosta paljon ja vähemmän imartelevia asioita. Vuosituhansien ajan olemme kertoneet taruja asemastamme ainutlaatuisina olentoina. Mutta tulisiko ihmisestä hyvä universumin tavis? Osaisimmeko elää hyvin tavallisena elämänmuotona ainutlaatuisessa universumissa? Ehkäpä kannattaisi myös miettiä, onko tarina ainutlaatuisesta ihmislajista vähä-älyisten eläinten ja vain raaka-aineeksi kelpaavan kasvikunnan keskellä myöskään aivan vedenpitävä…

Ja muistattehan, että tämän vuoden Kysy mitä vain- tempaukseen on aikaa jättää kysymyksiä vielä muutaman päivän ajan.

Kysy mitä vain 2011

2011-12-05T09:42:00.000+02:00

Joulukuu on täällä, ja sen myötä perinteinen kysy mitä vain- karnevaali.

Kysy mitä ikinä tahdot ja mikä mieltäsi askarruttaa, ja vastaan parhaani mukaan. Kysymyksiä voi jättää kommenttilaatikkoon tai sähköpostiin (sähköpostiosoite sivupalkissa).

Aikaa kysymysten miettimiseen on tämä viikko, eli 11.12 asti.

Edellisten vuosien tempaukset löytyvät nyt oman tunnuksen alta.

Vanhoja konsteja, mutta miksi?

2011-12-04T19:56:00.006+02:00

Joskus hyvät kysymykset ovat yksinkertaisia. Ja usein ihminen paljastaa henkisen köyhyytensä pikemminkin vastatessaan kuin kysyessään. Näissä ajatuksissa tepsuttelin tänään kohti kudontabunkkeria ja siellä odottavaa käsipyyhkeen alkua. Mielessäni oli tämä yleensä fiksuja kirjoittelevan Anu Silfverbergin kolumni. Sinne oli hautautuneena hyvä kysymys: ”Miksi sinullekaan ei riitä se että kuluttaisit vihreästi?" Miksi käytät kallista aikaa omenapuiden kasvattamiseen, hillojen tekemiseen, monensorttisiin käsitöihin? Miksi tulevaisuudensuunnitelmissasi ei vilise krominkiiltoinen uraputki vaan kanalat ja mehiläispesät? Nämä ovat oikein hyviä kysymyksiä. Sen sijaan Silfverbergin (ja reiluuden nimissä on sanottava että monen muunkin) mieleen ensimmäisenä poksahtaneet ajatukset eivät loistokkuudellaan häikäisseet.

Ei, ei meillä olla survivalisteja jotka odottavat synnillisen sivilisaation loppua ydinsotaan tai silkkaan omaan mahdottomuuteensa ja valmistautuisivat kiireen vilkkaa sen varalle. Toisen yleisen arvauksen kumotakseni, meillä ei myöskään olla erityisen innostuneita historian elävöittämisestä emmekä kaipaa paluuta vanhoihin parempiin aikoihin. Olen opiskellut historiaa juuri riittävästi tietääkseni että vaikka jotkut asiat, kuten globaalin ympäristökatastrofin puute, olivat ennen paremmin, monet asiat olivat lohduttoman kurjasti. Luulisin, että yksinkertaisen elämäntavan selittäminen tämäntapaisilla syillä kumpuaa samasta syystä mikä inspiroi yleisemminkin olkiukkojen rakentajia: jos jostakin toiminnasta ei pidetä, on parasta keksiä sille naurettava selitys. Siten kiusallisen idean voi poistaa pohdittavien asioiden listalta äkkiä, pienen hymyn saattelemana, ilman että sille tarvitsee omistaa ensimmäistäkään vakavaa ajatusta.

Mikä sitten on se järkevä syy? Selittämisen voisi aloittaa vaikkapa siitä valistuneesta uskomuksestani että ympäristökatastrofin juuressa ovat paljon syvällisemmät ongelmat kuin eettisten tuotteiden huono saatavuus. Sanoisin, että jos haluamme parantaa maailmaa, on muutettava paljon muutakin kuin shoppailutyyliä. On muutettava elämäntapaa ja maailmankuvaa jonka toteuttamisen seuraukset ovat niin tuhoisia. On myös kyseenalaistettava yksinkertaistamisen kritiikin takaa niin usein löytyvä oletus siitä että elämäntapa joka on ympäristölle ja ihmiskunnan enemmistölle tuhoisa voisi olla suurinta onnea kenellekään tuottava elämäntapa. Meillä kohtuullistetaan, koska olen ryhtynyt testaamaan näitä ideoita käytännössä. Näyttäisi tosiaan olevan niin että sekä onni että eettisesti kestävä kulutus löytyvät pienestä, paikallisesta ja kotikutoisesta.

Maailmankuvaan liittyy läheisesti ihmiskuva. Valtakulttuurin kuva hyvästä, hyödyllisestä ihmisestä on pyrkyri joka kapuaa aina vain korkeammalle. Sen verran olen sitäkin maailmaa nähnyt että olen ehtinyt huomata että jokaista jaloin aikein oravanpyörässä jotenkuten pärjännyttä idealistia kohti on monia jotka taipuvat, antavat periksi, kyynistyvät, uupuvat ja lopulta sopeutuvat. Enkä nyt sano etteikö idealisteja tarvittaisi systeemin rattaissa. Tarvitaan ehdottomasti. Mutta lisäksi tarvitaan myös vaihtoehtojen rakentelijoita, niitä jotka toiminnallaan kyseenalaistavat tuhoavien rakenteiden välttämättömyyden. Ensimmäisenä kyseenalaistettavien asioiden listalla sopii aivan hyvin kapuamisen järkevyys ja sen taustalla luuraava ajatus jonka mukaan vain huipulla voi tehdä tärkeitä ja kauaskantoisia ratkaisuja. Vaihtoehto sille on vaikuttavuuden ja sisällön etsiminen arkisesta toimeliaisuudesta ja usko tavallisiin ihmisiin. Eikö maailma parane porkkanoita viljelemällä? Älä luule, vaan hanki pussillinen siemeniä ja kokeile.

Olen huomannut, että tämä usko niin itseen kuin kanssaihmisiin kohenee kummasti osaamisesta; siitä että osaa tehdä muutakin hyödyllistä ja taloudessa tarpeellista kuin rahaa. Maailmantalouden natistessa ja ollessa alituisesti epävarmaa, on tosiaan suloista tietää olevansa näppärä ja oppimiskykyinen ihminen joka osaa vastata tarpeisiinsa muutenkin kuin ostamalla. Olemme taas vanhan, yksinkertaisen ja erinomaisen hyvän kysymyksen äärellä: millaisia ihmisiä haluamme olla? Millaisia ihmisiä arvelemme maailmassa kipeimmin tarvittavan? Olisiko maailmassa kuitenkin agraarin tai tuhannenkin mentävä reikä?

Koti ei ole vihollinen

2011-11-29T20:44:00.004+02:00

Metsienmamman kommentti edelliseen postaukseen sai minut vihdoin ymmärtämään selkeästi erään puolittaisen ajatuksen joka on pyörinyt päässäni pidempäänkin. Olen nimittäin huomannut, että (etenkin) kohtuullistamisesta ja siirtymästä rauhallisempaan, hiljaisempaan ja kotikeskeisempään elämään puhuttaessa kotiin suhtaudutaan oudon epäluuloisesti. Koti on lorvailun päänäyttämö. Kotiin voi peräti syrjäytyä. Nämä ajatukset sisältävät mielenkiintoisia taustaoletuksia: sen että koti on perimmiltään irrallaan yhteiskunnasta ja kaikesta yhteisön tai yhteiskunnan kannalta merkityksellisestä ja hyödyllisestä tekemisestä. Oikea elämä, hyödyllinen elämä ihmiskunnan jäsenenä, on toisaalla ja sen vähimmäisedellytys on kotoa poistuminen. Kotona ollaan vain resurssien kuluttajia. Ihmisellä on oltava jonkinlainen asumus akkujen lataamista ja ruumiin tarpeista huolehtimista varten. Mitään erityisen hyödyllistä kotona ei kuitenkaan voi tehdä- jopa niin kutsutut kotityötkin ovat pohjimmiltaan turhaa puuhastelua joihin voi helposti käyttää liikaa aikaa tai vaivaa. Pohjimmiltaan kotiin (kuten aviopuolisoonkin) tulee pohjimmiltaan suhtautua epäluuloisesti, ja sitä epäluuloisemmin mitä kutsuvammilta ne tuntuvat.

Itse olen tullut siihen tulokseen, että koti on maailman keskipiste. Koti on se paikka jossa seistään tukevasti ja josta kurottaudutaan kohti suurta maailmaa. Huomatkaa: kurottaudutaan, ei poistuta. Käytännöllisestikin ajateltuna, monet kotona tehtävät arkiset asiat ovat todellisuudessa tekoja joilla on merkitystä myös laajemmassa mittakaavassa. Kaikki näistä teoista eivät ole sosiaalisia tekoja, mutta mistä lähtien vain sosiaaliset teot, teot jotka muut näkevät ja merkitsevät muistiin, ovat olleet arvokkaita? Edelleen: jos koti on epäilyttävä paikka, mikä merkitys on niillä elämän rakenteilla joita voi rakentaa vain kotona, työelämän, suoritusten, projektien ja tavoitteiden ulottumattomissa? Mikä merkitys on rakkaudella, huolenpidolla ja perhesiteillä? Ai niin, koko ajan pitää muistaa että lapset ovat vanhempiensa luona vain hetken ja että aviopuolisokin voi hakea eroa koska vain.

Tässä on taas yksi syy lähteä kohtuullistamisen tielle: ainakaan minä en välitä elää maailmassa jossa koti ja yksityisin elämä ovat näin läpikotaisen masentavia paikkoja. Aivan erityisesti, en ole innostunut elämästä ihmisenä jonka arkinen elämä kotona on parhaimmillaan suhteellisen harmitonta ja pahimmillaan suuri yhteiskunnallinen tragedia. Miten ihminen voi ammentaa kodistaan voimaa, jos hän toisaalta pelkää kodin lämpöä ja uskoo että se on pohjimmiltaan petollista? Ja minkä motivoimana silloin lähtee ulos kotoaan, etsimään lämpöä Ulkomaailmasta? Pelon. Pelon kintereillä tulee häpeä jonka herättää vanha kunnon ”mitä muut minusta ajattelevat jos en pelkää heidän kanssaan?”. Kaiken yllä leijuu epävarmuus joka kumpuaa siitä että vaikka maailma näyttää minusta olevan enemmän täynnä toivoa kuin kuvittelinkaan, en vain voi uskoa silmiäni. Koska jos maailma oikeasti olisi toivoa täynnä, pitäisihän minun nähdä ympärilläni enemmän tyytyväisyyttä? Jos olen rohkea ja olen väärässä, ne muut tulevat nauramaan minulle ja sanomaan että sain vain sen minkä ansaitsinkin. Kas vain, ympyrä sulkeutuu ja olemme taas Pelossa.

Pelko. En tiedä, auttaako pelkäämiseen muu kuin se että päättää lakata kohtelemasta pelkoa ja sen aiheuttajia faktoina ja alkaa nähdä ne vain mahdollisuuksina, yhtenä monista. Pahimpien pelkojen materialisoitumiseen voi olla vaikea suhtautua tyynen järkevästi, mutta kun puhe on mahdollisuuksista, puhe on myös asioista joiden suhteen olemme vapaita valitsemaan: sen mitä teemme, ja jopa sen millaisena tilanteet ja olosuhteet hahmotamme. Joskus todellisuus on kaikkien mahdollisuuksien summa, ei vain yksi näkökulma tai totuus. Jos näin on, voin valita ryhtyä ihmiseksi jonka elämä kotona on merkityksellistä ja jonka pienet, hiljaisuudessa tehdyt teot ja pimeinä iltoina ajatellut ajatukset voivat kurottaa kauas, ehkä jopa kauemmaksi kuin kaikki kiireisen työpäivän säntäily. Koska en ole kovin käytännöllinen ihminen, ja etenkin koska elän vain omaa elämääni, en osaa sanoa miltä työn ja muiden kodin ulkopuolisten aktiviteettien ja hiljaisen kotielämän ihanteellinen tasapainotila tarkalleen ottaen näyttää käytännössä. Sen sijaan, minulla on aika hyvä aavistus siitä miltä se teoriassa näyttää: vapaalta pelosta. Vapaalta häpeästä, negatiivisuudesta ja epäterveestä riippuvuudesta ymmärtämättömimpien ja julmimpien tuttavuuksien mielipiteisiin. Kuten kommenttiboksissa kirjoitin: koti on siellä missä oikea mielenmaisema ja parempi maailma kohtaavat fysikaalisen todellisuuden. Kodin oikea paikka on maailman keskipisteessä. Maailman keskipiste puolestaan on paikka jonka voi unohtaa, paikka josta voi eksyä Pelon ja Itsepetoksen synkille maille siinä missä muualtakin. Mutta syrjäytyä sieltä ei voi.

Yksinkertaistin itseni Facebookista, osa 2: Kuinkas sitten kävikään

2011-11-28T16:52:00.006+02:00

Facebookitonta elämää on takana nyt pari kuukautta. Varsinaisia yllätyksiä naamakirjapaasto ei ole tuonut mukanaan: osasin odottaa, että FB:ssä olisi mielenkiintoisia tapahtumia joista jäisin paitsi ja että olo voisi olla yksinäinen totuttuani illuusioon isohkosta kaveripiiristä josta Reaalimaailmassa ei näy vilaustakaan. Tiesin, ettei Facebookin lähtösivulla listaamista ihmisistä jotka muka jäisivät kaipaamaan minua, yksikään osoittaisi mitään Tosimaailmassa havaittavia kaipauksen merkkejä. Osasin uumoilla, että minulta jäisi useampikin lukijoiden kiinnostava blogikommentti lukematta koska ihmiset kommentoivat postauksia mieluummin Facebook-linkin jakaneen ihmisen profiilissa kuin täällä missä minäkin näen kommentit (Masinoija on jo aiemmin purkanut turhautumistaan aiheeseen tässä erinomaisessa postauksessa).

Se mitä en osannut odottaa oli, että vaikka olen mielestäni ollut aika penseä jäsen, Facebook oli hiipinyt yllättävän isoon osaan maailmassani. Kuten sanottu: siellä ovat nykyään Kaikki ja heidän elämänsä, ja tämä oleminen on selvästi pois muista kommunikaation muodoista. Miksi vaivautua laittamaan sähköpostia yhdelle ystävälle, kun voi kirjoittaa kuulumisensa kaikkien kavereiden nähtäville ja vastavuoroisesti kurkkia heidän kuulumisensa seiniltä? Havaitsin ehtineeni salakavalasti tottua siihen että tietäisin kaukaisempienkin tuttavien elämistä yhtä sun toista ilman että minun on tarvinnut vaivautua kysymään mitään.

Masentavin huomio oli kuitenkin, että hyvistä aikeista huolimatta mielessäni ei käynytkään että minäkin voisin pitää yhteyttä muutamaan Facebook-kaveriin. Ajatus siitä että olisinhan minäkin voinut ottaa pari sähköpostiosoitetta talteen, tuli mieleeni vasta kun tili oli ollut kiinni viikon. Päättelin tästä että huolimatta siitä että sosiaalinen elämäni on viime vuosina hiukan vilkastunut, sisäinen metsäläiseni voi edelleen paksusti. Tuokion itseruoskintaa harjoitettuani huomasin, että Facebookissa pyöriminen oli todennäköisesti vain kasvattanut metsäläispiirteitäni auttamalla minua unohtamaan entistä tehokkaammin sen yksinkertaisen totuuden, että Oikeassa Maailmassa ihmisiä on jotenkin huomioitava, jos heidät tahtoo pitää elämässään. Ei voi vain nököttää ja seurata elämän virtaa heidän seinillään lämpimiä ajatellen. Juuri tätä huomioimisen kynnystä Facebook vähentää: kuvittelen olevani kiinnostunut kaverista, jos tsekkaan hänen seinänsä välillä. Todellisuudessa kaverillani ei kuitenkaan ole aavistustakaan siitä että hän on mitään muuta kuin kuva listan jatkona. Ei ihme, että päivityksen kommentoiminen muutamalla sanalla tuntui isommaltakin huomionosoitukselta. Sama toki pätee myös isompiinkin asioihin: Facebookissa muodikkaat tykkäämiset, ryhmät ja protestit ovat olevinaan Tärkeitä Mielenilmaisuja, vaikka todellisuudessa Reaalimaailma toimii yhä samojen vanhojen instituutioiden varassa jota virtuaalimaailman tykkäämiset eivät heilauta yhtään, vaan mielipiteensä esiin tuominen vaatii osallistumista ja aktiivisuutta, usein vieläpä oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sen sijaan sosiaalisuuden illuusion takana kasvaa yksinäisyys ja etääntyminen.

Mukatodellisuuden poistumisen elämästä huomaa selvästi. Reaalimaailma on suuri, syvä, hiljainen ja oudon todellinen. Täällä ihmiset eivät vain vastaanota viestejä vaan reagoivat, eivät vaan tykkää vaan ystävystyvät, etääntyvät tai saavat välinsä solmuille. Havahduin huomaamaan, että muistan yhä vastauksen siihen miksi henkilökohtainen yhteydenpito kaikessa tehottomuudessaan on niin tärkeää: siksi että ainoastaan se on todellista yhteydenpitoa, muu on vain ohipuhumista joka sattumalta on ristiriidatonta, vain yhdessä puhumisen illuusio joka on yhtä kaukana aidosta kommunikaatiosta kuin paperisilppu ensilumesta. Monella tavalla Facebook muistuttaa mainosten maailmaa jossa kaikki on vähän todellisuutta paremmin: se oli maailma jossa minulla oli paljon mukaystäviä ja jossa mukatapahtui paljon kaikkea jännää, maailma jossa pienillä lausahduksilla ja tykkäämisillä oli suurta mukamerkitystä. Todellisuuden määrän äkillinen lisääntyminen elämässä ja ajattelussa on hämmentävä kokemus. Mutta luulen, että Todellisuus on silti se paikka jossa läsnäolo on kaikkein tärkeintä, ja ehkä peräti kaikkein palkitsevinta.

Kolmas Paavo toden sanoo?

2011-11-26T11:31:00.002+02:00

Jos jokin on käynyt näissä vaalikarkeloissa selväksi niin se että presidentiksi pyrkivän miespuolisen henkilön on hyvä olla nimeltään Paavo. Toisaalta kolme Paavoa on hiukan hämmentävää. Vielä hämmentävämpää on, että presidenttikisasta joka alkoi Jurassic Parkin tunnelmissa on tullut kisa johon mukaan on päätynyt parikin hyvää ehdokasta. Pieniä he ovat poliittisten dinosaurusten rinnalla, toki, mutta niin olivat nisäkkäätkin triaskaudella. Enää puuttuu vain meteoriitti, kirkas älynvälähdys taivaalla joka saisi äänestävän kansan muistamaan että halusimmepa tai emme, aika kulkee yhteen suuntaan ja se suunta on tulevaisuus.

Tein Helsingin Sanomien vaalikoneen, hyvin ennalta-arvattavin tuloksin. Ylivoimaiseksi inhokkiehdokkaakseni nousi Niinistö. Tulosvertailussa syykin selvisi (kuten myös mahdollinen syy tämän ison rahan miehen käsittämättömään kansansuosioon): Niinistö on ehdokas niille jotka eivät ole oikein mitään mieltä mistään. Hän puhuttelee kansan syviä rivejä jotka eivät halua kuollakseenkaan omata ”äärimielipidettä”. Äärimielipide ei suinkaan ole sitä mitä minullekin koulussa opetettiin eli mielipide jota kannatetaan niin fanaattisesti että se halutaan pakottaa toisille vaikka väkivalloin, vaan mikä tahansa selkeä mielipide josta joku voi olla eri mieltäkin. Koko kansan presidentti-ideologia sopii ajatuksen jatkoksi paremmin kuin hyvin: presidentti voi yhdistää jokaista suomalaista vain jos hän on ihminen joka ei ole mitään mieltä, ei mielellään ”sekaannu” mihinkään, eikä avaa suutaan missään sillä huonolla tuurilla mikä tahansa paikka voi olla väärä paikka. Presidentin virka on kuitenkin poliittinen virka. Sen epäpolitisoiminenkin on siten poliittinen agenda joka sopii paremmin yksille kuin toisille.

Tietysti presidentinvaalit ovat myös kansakunnan arvojen mittari. Näissä vaaleissa ääripäät näyttäytyvät kirkkaina: uskonnolliskonservatiivisten nationalistiänkyröiden vastapainoksi on tarjolla vapaamielistä maailmankansalaista. Kerrankin oma ehdokas on myös niille jotka eivät halua olla mitään mieltä mistään. Samalla ilmapiirissä on taktikoinnin makua. Kun ehdokkaat herättävät suuria tunteita, pohtii moni sellaisen ehdokkaan äänestämistä jolla olisi hyvät mahdollisuudet toiselle kierrokselle. Entä mitä tehdä jos toisella kierroksella vastakkain asettuu kaksi suurta inhokkia? Ensimmäiseen huoleen minun on huomautettava, ettei demokratia toimi laskelmoimalla vaan siten että kansalaiset ilmaisevat vilpittömän mielipiteensä. Poikkeuksen sääntöön muodostavat vain luotettavat oraakkelit- meidän muiden on parasta myöntää tietämättömyytemme tulevaisuuden muodosta ja ilmaista mielipiteemme.

Toisen kierroksen ongelma on kieltämättä kinkkisempi. Omasta puolestani olen pitkän harkinnan perusteella päätynyt siihen, että jos vastakkain asettuvat Suo ja Vetelä tai Puukko ja Hirttosilmukka, teen historiallisen teon ja jätän äänestämättä. Teen oman osani vaalitoimitsijana ja masennun siinä vaiheessa kun vaalihuoneisto suljetaan ja ääntenlasku alkaa. Tämä ei ole mitenkään tyydyttävä vaihtoehto- mutta toisaalta, Suo ja Vetelä eivät nekään ole aitoja vaihtoehtoja. Poliittinen maailmakin on epätäydellinen. Silti siinä on näin vaalien alla oma kiinnostavuutensa.

Lakossa

2011-11-25T19:37:00.001+02:00

Olen oikeastaan ollut Lakossa melkein koko aikuisikäni, mutta Kemikaalikimaran Anjan kirjoitus vakuutti minut siitä, että minun on korkea aika tehdä Lakostani julkinen ja katsoa samalla, josko saisin houkuteltua jonkun teistäkin liittymään seurakseni. Sinänsä Lakko ei ole ihan sukupuolineutraali, mutta vaikka aihe koskee enemmän naisia, ovat miehetkin tervetulleita liittymään ainakin tukilakkoon. Jos maailmanmeno jatkuu samaa rataa kuin tähänkin asti, tulee miestenkin vuoro kyllä ennen pitkää.

En värjää hiuksiani. Jos saan harmaita hiuksia, opettelen kantamaan ne ylpeydellä.Yritän hyväksyä itseni ja ajan myötä muuttuvan ulkomuotoni. Yritän suhtautua puutteisiini lempeästi. En ota passiivisaggressiivista arvostelua vastaan keneltäkään- en edes itseltäni.

Terveys on tietysti tärkeä syy lakkoilla. Kemikaalikimarassa asiasta on kirjoitettu pitkästi ja asiantuntevasti, joten en ala nyt toistamaan tässä sitä millaisia myrkkyjä hiusvärit ovat. Sanon vain, että vaikka vaalennus ei allergisoi, vaalennusaineet ovat muuten vain ihoa ärsyttäviä ja tekevät hiuksista kuivaa hamppua. Edes hennan vaarattomuudesta ei olla yksimielisiä, vaikka tietysti melkein mikä tahansa on kevyttä kamaa kestoväreihin verrattuna. Kun myrkyistä on kyse, on syytä pohtia myös ympäristövaikutuksia. Värjäykseen käytettäviä kemikaaleja valuu viemäriin, ja varmaa on että jossakin vaiheessa elinkaartaan niitä päätyy luontoon. Haluammeko nyt ihan varmasti työntää luontoon kerran kuussa superherkistäjiä, mutageenisiä, syöpävaarallisia aineita vain jotta pää olisi eri värinen?

Toinen hyvä syy on se että julkisuudessa hiusvärien haitoista ei juuri kuule puhuttavan satunnaisia sensaatio-uutisia lukuun ottamatta. Sen sijaan näemme runsaasti variaatioita kestovärien viherpesusta ja suoranaisesta harhaanjohtavasta markkinoinnista. Naistenlehtiä, joiden sisällöstä suuri osa on kosmetiikkamainontaa, taas ei ymmärrettävästi kiinnosta kritisoida ja kyseenalaistaa mainostajiensa tekemisiä. Viranomaiset ovat jo ennestään ylityöllistettyjä ja varsin voimattomia. Siksi tarvitaan ruohonjuuritason toimintaa. Bloggaaminen on tietysti hyvä keino lakkoilla, mutta pelkästään näyttäytyminen julkisella paikalla luonnollisissa väreissään on nykyään iso statement. Ei nimittäin ole yksi eikä kaksi kertaa kun minäkin olen istunut täydessä huoneessa ja havainnut olevani ainoa nainen jonka hiukset ovat luonnontilassa. Eikä ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen joutunut tilanteeseen jossa puhutaan Tyttöjen Juttuja ja päässyt vuoroni tullen toteamaan, että minä en värjää. Sekin on tärkeää, yrittää omalta osaltaan tiedottaa että elämää ja selviytymistä löytyy tuhoavien ihanteiden ulkopuoleltakin.

Kolmas hyvä syy on värjäyksen takana piilotteleva naisvihamielinen, masentava ihmiskuva. Uskon, että monet värjäävät hiuksiaan samasta syystä kuin linkittämäni postauksen ”Pirkko” joka selittää kirjeessään miksi jatkoi värjäämistä vaikka hänen äitinsä oli saanut väreistä hengenvaarallisen allergisen reaktion. Pirkosta tuntui siltä että työelämässä pitää olla nuorekkaan ja pirteän näköinen. Hänestä värjätyt hiukset olivat naiselliset ja kauniit, toisin kuin luonnolliset harmaantuvat hiukset. Eikö yhteiskunnassa ja Kauneusihanteessa ole jotakin pahasti pielessä jos se kykenee painostamaan naisia valitsemaan terveytensä vakavan vaarantamisen ulkonäön takia? Tähän mennessä kriittiset äänet (usein miehet) ovat keskittyneet haukkumaan paineiden alla taipuvia naisia heikoiksi ja tyhmiksi. Luulen, että kuka tahansa nainen voi todeta siihen:"Kokeilpaaka toki elämää vastaavan markkinointi- ja vertaispommituksen alla ja katsokaa, montako vuotta jaksatte." Peliä jonka panoksina ovat hyväksynnän, minäkuvan ja seksuaalisen vetovoiman tasoiset asiat, ei voiteta järkiargumenteilla. Sen sijaan vertaistuella se ehkä voitaisiin voittaa. Jos hylkäisimme ajatuksen naisten välisestä kilpailusta, pärjäämisestä ja pinnallisuuden kulttuurista, ei vain ajatuksissa vaan teoissa, luulen että toivoa olisi. Mutta rohkeutta tuhoavan kauneusihanteen kyseenalaistaminen käytännössä vaatii. Inhimillisyyden vallankumous alkaa kun jostakin ilmaantuu naisia jotka etsivät vaihtoehtoisia tapoja olla kauniita, naisellisia ja eloisia. Naisia, jotka tukevat toisia naisia eivätkä kritisoi heitä sentin kuutioiksi heti tilaisuuden tullen. Naisia, jotka ovat tyynesti ja ylpeästi sitä mitä ovat. Jos oikein idealisteiksi heittäydytään, voidaan jopa miettiä, pitäisikö meidän naisten yrittää opetella hyväksymään itsemme ja normaalit iän myötä tulevat muutokset? Pitäisikö yrittää kasvattaa sellainen tukiranka jonka varassa voi toivottaa julmat ihanteet lähimpään suonsilmäkkeeseen? Kyllä, luulen että se olisi hyvä idea.

Näin alkajaisiksi, voi mennä Lakkoon.

Lahjoja niille joilla on jo kaikkea

2011-11-22T15:32:00.004+02:00

Joulu tuntuu tulevan joka vuosi aikaisemmin, joka vuosi rikkaampana. Katsokaapa tätä juttua jossa esitellään kymmenen vuoden takaisia suosikkijoululahjoja. Missä ovat tänään teletappilelut ja 90-luvun lopun kännykät? Nii-in. Suosikkijoululahjan tunnistaa siitä että se on kallis, nopeasti vanheneva tuote jonka hankkii samoihin aikoihin puoli valtakuntaa. Sisäinen pikkusosiologini pohtii, onko hittituotteiden samanaikainen osto jonkinlainen yhteisöä vahvistava rituaali vai onko kyse aina hauskasta statuspelistä jossa sosiaaliset suhteet säilyvät hyvinä ja itsetunto kolhuitta kun saan juuri samat asiat mitä naapurillakin on? Myös kaiken sen rakkauden jota vuoden aikana ei ole kerennyt antamaan läheisille voi muuntaa kätevästi euroiksi ja käyttää lahjoihin. Kuinka monta halia ja myöhäisillan jutustelutuokiota korvaa timanttisormus? Kuinka monta päivää etävanhemmuutta voi ostaa uudella pelikonsolilla? Joululahjasirkus on otollinen paikka aloitella kohtuullistamista. Itselleen kuittaa palkkioksi rauhalliset joulunalusviikot, kaukana ruuhkaisista kauppakeskuksista.

Ja välillä näyttää siltä että kalliit ja tolkuttoman runsaat joululahjat ovat yksinkertaisesti kierre johon on ajauduttu, tapa josta ei suuresti nautita mutta jota jatketaan ettei yhtäkkiä vaikutettaisi kitsailta tai köyhiltä tai ihmisiltä joiden lämpimät tunteet ovat päässeet nuupahtamaan. Siksi usein kuuleekin tarinoita siitä miten ihmiset sopivat ettei meille tänä vuonna osteta lahjoja- ja miten jouluaattona paljastuu että lahjavuori on sittenkin lähes entisen kokoinen. Ehkäpä parempi on sopia, että tänä vuonna lahjarahat käytetään eettisiin lahjoihin. Niitä kauppaavat nykyään jo monet hyväntekeväisyysjärjestöt. Eettisissä lahjoissa hintahaarukkaa riittää muutamasta eurosta satasiin, ja lahjat tulevat taatusti tarpeeseen. Antamisen ilokin säilyy, ja aattoillan tullen voidaan lahjapaperivuoren siivoamisen sijasta kertoa tarinoita kaukaisesta maasta jossa jonkun tarvitsevan pihalla määkii nyt reipas pieni vuohi…

Toinen vaihtoehto –josta on tullut meillä suosittu- on antaa paketteja, mutta stressivapaita paketteja. Sellaisten sisältö ei ehkä ole mainoskuvastoista tuttu, mutta taatusti käyttökelpoinen ja mieltä lämmittävä. Jokainen saa lahjaksi satokauden herkkuja kuten hilloa ja likööriä, ehkä lisäksi palan kotitekoista saippuaa tai pienen käsityön kuten pari käsintehtyä tiskirättiä. Jokaisen lahja on suunnilleen samansisältöinen, mutta itse paketti on joka vuosi hiukan erilainen. Vuoden aikana käytössä kuluvat lahjat eivät kasvata krääsävuorta ja niiden hinta-laatusuhde on loistava. Eivätkä villasukkien, lapasten tai tiskirättien tyyppiset klassikot koskaan mene muodista pois. Kymmenen vuoden päästä sukkapari on täsmälleen yhtä tyylikäs kuin tänäkin päivänä, ja voi olla että rätilläkin pyyhkii vielä hyvin. Olen myös huomannut että yksinkertaisuudella on eräs myönteinen sivuvaikutus: kun kaikki tietävät suunnilleen, mitä odotettavissa on, kukaan ei pety siihen ettei saanut tarpeeksi hienoa, tarpeeksi paljon, juuri oikeanlaista. Kukaan ei odota arjen koittamista ja sitä että pääsee vaihtamaan epämieluisia lahjoja, kukaan ei näytä myrtynyttä naamaa. Jos hillo on pahaa, sen voi aina syöttää vieraille ja sen pituinen se. Yksinkertaisuus on tehokas lääke tolkuttoman yltäkylläisyyden sivutuotteena syntyvää omituista tyytymättömyyden, pahanmielen ja nirsoilun epidemiaa vastaan, kaikkina vuodenaikoina.

Pimeyttä ja valoa vapaassa maassa

2011-11-21T23:01:00.007+02:00

Presidenttipelistä (josta minun oikeastaan pitäisi kirjoittaa enemmänkin), kuuluu kummia, tällä kertaa kirkon Arvoillan tiimoilta. Olisiko hyvä ja hellä idea jos 2000-luvun Suomen presidentti toivottaisi kansalle jumalan siunausta uudenvuodenpuheessaan? Sopii minulle, jos hän muistaa toivottaa myös Perkeleen, Allahin, YHWH:n, Suuren Sarvipään, Odinin, Lentävän Spagettihirviön, ja muiden Suomen kansalaisten Suomen maaperällä tapaamien jumalamaisten olioiden siunausta. Minä en pelkää Jahvea, mutta yhtenäiskulttuurin nostamista suomalaisuuden kuvaksi pelkään, päivä päivältä enemmän. En näe mitään kaunista tavoissa jotka syrjivät osaa väestöstä ja saavat heidät tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi tilanteissa joiden pitäisi yhdistää kansaa.

Itsenäisyyspäivän lähestymisen on tänä vuonna huomannut kansanedustajista jotka eivät mahdu samoihin juhliin toisten suomalaisten kanssa. Heidän vapaa Suomensa jonka edestä veteraanit taistelivat on paikka jossa homoseksuaali on vapaa olemaan kuin ei olisikaan ja jossa eriväriset ovat vapaita menemään takaisin Afrikkaan vaikka olisivat syntyneet ja kasvaneet Pihtiputaalla. Tässä vapaassa Suomessa toisuskoiset ja uskonnottomat ovat vapaita olemaan toisen luokan kansalaisia, niitä jotka voidaan leimata rauhanhäiritsijöiksi ja hankaliksi ihmisiksi jos eivät ymmärrä alistua hiljaa silloin kun alistetaan. Vapaassa Suomessa ymmärretään jopa väkivaltaa, sillä uusi vapaa Suomi on maa jossa ymmärretään provosoitujia ja väkivallan tekijöitä, ei sen uhreja jotka vain saavat sen mitä ovat kerjänneet.

Ongelma uudessa retoriikassa eivät mielestäni ole niinkään sen näkyvimmät kannattajat, vaan näen Lisa Bjurwaldin tapaan suurimman uhan siinä että uusi retoriikka tulee huomaamatta osaksi myös niin sanottujen maltillisten puolueiden ja median asenteita. Huomaamatta yhteiskunnan mielenmaisema muuttuu ja maltillisuudestakin tulee uutta maltillisuutta, tasa-arvosta uutta tasa-arvoa. Kun ääripää siirtyy, myös keskiväli siirtyy. Suomessa sosiaalidemokraatit ovat jo flirttailleet ”maassa maan tavalla”-puheilla, nyt presidenttiehdokkaiden toivotaan lähentelevän yksi maa yksi uskonto- ideologiaa. Ja kirkko kunnostautuu ajamalla uskonnollisen yhtenäisyyden ja teokratian illuusiota maahan, kun sille tuntuu nostetta olevan nationalismin kainalossa. Vähemmistöistä puhutaan ongelmien kautta, objekteina, ryhmänsä stereotyyppisinä edustajina kun taas enemmistöstä julkisuuteen pääsevät yksilöt. Väitteistä joita toistetaan tarpeeksi usein, tulee usein faktoja. Kuinka kaukana ovatkaan Ein Volk ja Ein Führer jos tällä linjalla jatketaan? Kuinka kaukana ne ovat ”kansasta” jota ei yhdistä historia, ei rakkaus, ei maa vaan viha ja epäluulo?

On niin trendikästä kertoa kovaan ääneen siitä keitä vihaa ja mitä pahaa kanssaihmisille pitäisi tehdä. Olen lukenut liikaa juttuja joissa köyhät, syrjäytetyt ja kaltoinkohdellut asetetaan toisiaan vastaan, tappelemaan niukkenevista resursseista joita rikkaat jakavat yhä kitsaammin ilman että sitä sen suuremmin protestoidaan. Syksyn pimeydessä olen alkanut etsimään toista keinoa. Olen alkanut kirjoittaa satuja vähän vakavammalla mielellä. Sillä eräs tärkeimmistä asioista jotka olen elämässä oppinut on, että joskus sadut ovat tosia. Ja kun niin käy, ne ovat tärkeitä. Vähitellen minulle on alkanut valjeta että se on niitä totuuksia jotka pitäisi yrittää jakaa ajassa joka on synkkä ja pimeä niin monella tavalla. Kun realismista tulee inhorealismia, kun profaani korvaa pyhän, ei vastarintaan ehkä tarvita argumentteja vaan valoa. Ehkä puuhasteluni tuottaa jotakin hyödyllistä, ehkä ei. Ainakin yritän, ja toivon että muutkin rauhan ihmiset yrittävät tahoillaan aktivoitua itselleen sopivilla tavoilla.

Kirjoitettavaa on vielä paljon, mutta aloittaa voi kuuntelemalla kansallisromanttista musiikkia, erään suosikkikappaleistani ikinä. Tarkkakorvainen voi erottaa seasta myös useammankin asian jotka suomalaisuudesta mielestäni olisi hyvä muistaa…

Pieniä ajatuksia pyhästä ja profaanista

2011-11-19T23:51:00.004+02:00

Kirkko menee BB-taloon. Kirkko vihkii avioliittoon vaikka parkkihallissa. Kirkko tekee mitä vain, milloin vain, kenen kanssa vain. Kun vain pyydetään. Ja mielellään jos siitä saa vähän julkisuutta (tarkemmin ajatellen tämä asenne sopii BB-taloon täydellisesti). Mainoksessa Jeesus seisoo kännissä oksentelevan nuoren vieressä. Se on sitä myötäelämistä. Odotan jo mainosta jossa näemme Jeesuksen seisovan reippaasti ja elävää elämää pelkäämättä oksennuslätäkössä. Ja vaikka valtionkirkon kuristavan otteen kirpoaminen sekulaarista yhteiskunnasta kuuluu rakkaisiin unelmiini, tämä on silti näky jota en tahtoisi todistaa. Sillä jokaiseen vilpittömään katsomukseen, kulkipa se millä nimellä tahansa, sisältyy ihmisen toive kokea jotakin pyhää. Vaikka myönnänkin ajattelevani, että joillekin kristinusko voi olla aito pyhän kieli, ei ateistilukijoiden nytkään tarvitse etsiä rullalle käärittyä sanomalehteä jolla minut voisi paukauttaa takaisin järkiini. Puhun nyt myös niistä hetkistä kun seisotte tähtitaivaan alla ja ymmärrätte olevanne pieniä olentoja ihmeellisessä ja suunnattoman suuressa maailmankaikkeudessa, ja niistä joina katselette kurkiauran lentoa taivaalla kokien haikeutta ja toivoa luonnon kiertokulussa. Niistä hetkistä joina maailma on oikein, puhdas, täynnä kauneutta jota haluaa vaalia ja suojella ja voimaa joka kantaa pitkälle arkeen. Niistä hetkistä joina muistaa selkeästi että todellisuus on paljon muutakin kuin synkkää, pimeää, väärää ja rumaa -jolloin muistaa että todellisuus on ihmeellinen. Pyhä on kokemus joka osaa puhua jokaisen omimmalla kielellä. Siksi onkin outoa, miten vähän sitä lopulta vilpittömästi tavoitellaan. Viime vuosina, kun olen alkanut ymmärtää pyhyydestä ihan vähän, minua on ihmetyttänyt myös se miten helppoa on elää koko elämä, jopa ajatteleva, syvähenkinen tai uskonnollinen elämä ilman kuulopuhetta kummempaa aavistusta siitä että arjen harmauden ohella on olemassa pyhää ja sen merkkejä. (Niinpä. En kehota ketään innostumaan sen paremmin yhdestä kuin toisestakaan katsomuksesta, mutta jos yhden elämänkatsomuksellisen neuvon voisin antaa, se olisi tämä: olkaa kriittisiä, mutta pitäkää silmänne auki pyhän merkkien varalta).

Pyhän ja profaanin välillä vallitsee tietty jännite, mutta se ei ole aivan yksinkertainen. Toisaalta on totta että rauhaa voi kantaa mukanaan. Suomenuskon harjoittaminen varsinaisissa pyhissä paikoissa on vaikeaa, usein joudumme vain kutsumaan pyhän arkisen elämänmenon keskelle. Aina se on tullut. Ortodoksisen Liisan luona vieraillessa ilmapiirissä on selvästi aistittavissa tiettyä kotoisuutta. Hänelläkin on kotialttari, siru pyhää joka valaisee koko tuvan ja muistuttaa ohi kulkevaa lempeästi hyvästä suunnasta: korkeista toiveista, ei matalamielisyydestä. Ihminen joka kurottaa kohti pyhää tuodessaan pyhyyden merkkejä valaisemaan arkeaan, kohottaa koko kotiaan. Mutta tuleeko roskakorista pyhä jos heitän sinne hannunvaakunani, esineen joka muistuttaa minua uskontoni ytimestä ja läheisimmästä jumalastani? Ei tule, vaan käy täsmälleen päinvastoin ja saan noukkia sieltä ylös tahriutuneen hannunvaakunan joka näyttää vain likaantuneelta korulta, ei jumalan merkiltä ensinkään. Sama ateistiksi: mitä tulee erämaalammesta johon heitän täyden roskapussin kellumaan? Tuleeko roskapussista koskettava osa kansallismaisemaa vai tuleeko lammesta hetkessä monumentti piittaamattomalle, tuhoavalle ihmiselle? Rauhaa voi kantaa mukanaan, kauneuttakin (esimerkiksi jos on sattunut saamaan haltuunsa Viisasten kiven). Mutta ei, enpä usko että pyhän voi viedä mennessään minne vain. Se on jotakin jota voi odottaa, jota kohti voi ojentautua, jota voi etsiä ja josta voi muistuttaa sekä itseä että muita. Mutta huolettomasti sitä ei voi kanniskella mihin vain. Sellainen on hybristä, liiallista itseluottamusta, ja tässä näytelmässä nemesistä näyttelee se että pyhä pakenee kahta kovemmin sieltä minne sitä tahdottiin tuoda.

Minun ei tarvinne sanoa suoraan, mitä mieltä olen sellaisesta uskonnosta joka kuvittelee olevansa mahtava koska sillä on paljon jäseniä ja komeat temppelit mutta jonka papistolla ja päättäjillä ei tunnu olevan vähäisintäkään aavistusta pyhästä. Pappi joka menee toimittamaan tärkeää uskonnollista toimitusta profaaneihin ympäristöihin, voi tuottaa ohjelmapalveluita. Mutta mitä sellainen seremoniamestari pyhästä tietää, ja mitä tietävät hänen opettajansa? Ohjelmapalveluitako tässä yhteiskunnassa tarvitaan vai puhtaita, voimaa ja lohtua tuovia kokemuksia?

Jumalat tietysti tekevät mitä haluavat missä haluavat. En yhtään epäile etteikö jumaluus voi halutessaan valaista vaikka minkälaisen loukon. Me ihmiset kuitenkin joudumme tulemaan toimeen ihmisten keinoin, eikä pyhyys totisesti ole tällaisessa tavallisessa tallaajassa parhaimmillaankaan kovin tiukasti kiinni. ”Missä pyhä voi ilmentyä?” on eri kysymys kuin ”Minne ihminen jaksaa sen kantaa?” Itse näen suomalaispakanallisen tavan jälleen järkevänä: pyhiä paikkoja ei peitetä arkkitehtuurin taidonnäytteillä, ei pakata kultaan ja kimallukseen vaan vaalitaan siinä muodossa missä ne on koettu. Pyhää ei nähdä mestaroinnin kohteena jota ihmisen kosketus voi vain parantaa vaan asiana jota tulee lähestyä hiljaa, varoen, odottaen. Pyhän merkit ovat viitteellisiä, epämääräisiä, tienviittoja jotka voivat ohjata ajatukset oikeaan suuntaan mutta jotka eivät ole itsessään päämääriä.

Pyhä on myös henkilökohtaista, yhteistä on kenties vain yleisin suunta: pyrkimys johonkin parempaan ja kauniimpaan. Pyhä ei ehkä kaihda arkea, ei tavallisuutta, mutta on asenteita joilla sen saa karkoitettua kauas nopeasti ja tehokkaasti. Vaatimatonkin voi olla kaunista ja kohottavaa, jos pyrkimys on aito -toisenlaisissa olosuhteissa samanlainen toiminta voi olla ilmaisu erikoisuudentavoittelusta tai yrityksestä päästä helpolla. Voisi kai sanoa, ettei pyhän kokemus kaipaa ihmiseltä hienoja puitteita, mutta se kaipaa vilpitöntä pyrkimystä hyvään, itsetehostuksen ja taka-ajatusten puuttumista. Pyhä on sitä mitä kohti kohottaudutaan, profaaniin taas vajotaan. Parkkihallissa vihkiminen voi olla ihmisten palvelemista, mutta onko jumala ihmisen alhaisin palvelija joka kierii vaikka pakokaasun katkussa päästäkseen palvelemaan? Koska en tosiaankaan ymmärrä jumalia, en väitä etteikö sellaistakin voisi joskus tapahtua. Onhan tällä universumilla, ja ihmiskunnallakin jo ikää. Mutta millä tavalla sellainen jumala joka on ottanut tämän asenteen omakseen on mitenkään ihmisen kunnioituksen arvoinen? Pyhän merkit tulevat joskus kätevässä taskukoossa, mutta kuinka pieneksi voi itse pyhyyden kutistaa? Pyhän kokemukset ovat harvinaisia, vahvoja, mieleenpainuvia. Mutta onko silti niin että pyhä on helppo hukata ihan huomaamatta?

Mutta kun niiden kulttuuri...

2011-11-18T09:02:00.002+02:00

Nykyään rasisteja, eli ihmisiä jotka myöntävät etteivät pidä toisista ihmisistä vaan haluavat suorastaan kohdella heitä huonosti esimerkiksi heidän ihonvärinsä tai eksoottisten piirteidensä perusteella, on vain vähän jopa sellaisissa piireissä joiden edustajat kuulostavat huomattavan rasistisilta. Rasismi on päässyt uuteen pakettiin: enhän minä heidän ulkonäköään paheksu vaan takapajuista kulttuuria jonka fanaattisesta kannatuksesta ulkonäkö on varma merkki. Tiedättehän: “Ei minulla ole mitään romaninaisten hameita vastaan sinänsä, tiedänpähän vain että ne kaikki on ostettu sossun hamerahalla jota romani saa kun ei tahdo tehdä rehellistä työtä.” Uudessa rasistisessa argumentissa on kuitenkin uutta vain kuori. Ydin on tuttua tauhkaa. Ihmiset (siis yksilöt) ovat ennen kaikkea kulttuurinsa edustajia, ja kulttuuristen tunnusten kantaminen kertoo yksilöstä kaiken olennaisen.

Afrikkalaiseen alkuperään viittaava ihonväri ei ole sinänsä ikävä asia, se vain sattuu kertomaan vastaansanomattomasti siitä että ihminen on sosiaalipummi jolla on kivikautiset arvot. Ei, yhden päättelyaskeleen lisäämisellä ei tehdä mustaa valkoiseksi eikä rasismia terveeksi kriittisyydeksi.

Ajattelutavassa on pari muutakin ongelmaa. Ensinnäkin: kulttuurit eivät ole monoliitteja eikä Suomessakaan ole koskaan vallinnut koivuntuoksuista yhtenäiskulttuuria. Puhumattakaan siitä että kaikilla suomalaisilla olisi samat “suomalaisen kulttuurin” sanelemat arvot. Otetaanpa esimerkiksi rasistien kestosuosikki, naisten asema. Kantasuomalaisen väestön keskuudessa siitä liikkuu hyvinkin ristiriitaisia käsityksiä. Toisten mielestä naisten toimiminen pappeina on paheksuttavaa. Vanhoillislestadiolaisten mielestä nainen ei saisi käyttää ehkäisyä. Kolmansien mielestä kaikkien naisten tulee käydä kodin ulkopuolella kokopäivätöissä ja pistää lapsensa päiväkotiin niin pian kuin mahdollista. Neljänsien mukaan naiset ovat vapaita jos ja vain jos he saavat päättää elämästään vapaasti ja itse. Missä se ristiriidattomuus olikaan? Entä millä tavalla vanhoillisten umpikristittyjen mielipiteet naisen asemasta ovat piiruakaan vapaamielisempiä kuin islamin keskeiset opetukset?

Tässä vaiheessa, kun osoitetaan, että jos joku on suomalaisuudelle ominaista niin arvojen kirjavuus, paljastuukin usein se että pelon ja kauhun kohteena on jo kymmenen vuoden kunnioitettavaan ikään ehtinyt mörkö, islam. Varmuuden vuoksi isänmaallisen ihmisen tulee vastustaa myös ateisteja ja kaikkia muitakin joiden uskonto ei ole valtionuskonto- jokainen kirkosta eronnut kun on Potentiaalinen Muslimi, ei potentiaalinen ilman uskontoa toimeen tuleva ihminen. Vähintään hän on rintamakarkuri kristillisen Suomen rivistöstä. Paitsi jos on romani (joiden keskuudessa harras kristillisyys on yleistä). Romaneita ei huolita suomalaisuuden rintamaan muutenkaan, paitsi ehkä hevosmiehiksi. Niillä on tumma tukkakin (yleensä). Ja ne pukeutuvat eri lailla (yleensä). Uskonnosta ollaan tekemässä pelottavalla tavalla suomalaisen kulttuurin kivijalkaa. Ja sitten, kun vain verotustodistuksesta löytyy että ~~aneet~~ verot on maksettu oikealle kirkolle, voi mennä piristämään loppusyksyn hämärää vaikka Halloweenia juhlimalla. Tämä läpikaupallinen, angloamerikkalainen juhla ei lainkaan uhkaa suomalaista kulttuuria sillä se edustaa rikkaita, sotilaallisesti mahtavia ja muutenkin vähän parempia ihmisiä joiden matkiminen on vain hyvästä. Ainakaan amerikkalaisten enemmistö ei ole muslimeja. (Voi vain spekuloida, mitä islamofobialle tapahtuisi jos amerikkalaisten enemmistö löytäisikin Koraanin viisauden…)

Kuten edellisestä voi päätellä, kaikki kulttuurin edustajat eivät välttämättä halua pitää tiukasti kiinni siitä kulttuurista johon ovat sattuneet syntymään. Tämä pätee niin suomalaisiin kuin muidenkin kulttuurien edustajiin. Kaikki suomalaisetkaan eivät pidä nykysuomalaista kulttuuria erityisen hienona. Monelle suomalaisuus taas merkitsee vain kaupallista, yleislänsimaista huttua johon paikallisen sävyn tuovat joulukinkku ja talvisodan muisto. Jotkut suomalaiset kääntyvät muslimeiksi, toiset vaihtavat elämäntapaa kulttuurisesta keskiverrosta poikkeavaksi muuten vain. Mahdollisuutta tehdä näin kutsutaan vapaudeksi, joka puolestaan on ollut keskeinen länsimainen arvo jo valistusajalta lähtien. Vapauden vastakohta on pakko, esimerkiksi ankara sosiaalinen paine elää samalla tavalla kuin kaikki muutkin. Todellakin: jotkut suomalaiset haluavat solmia islamilaisen avioliiton tai liittyä romanikulttuuriin, ja vaikka henkilökohtaisesti minua ei saisi suostumaan nikahiin tai romaninaisen hameisiin edes kirveellä uhkaamalla, puolustan jokaisen oikeutta elää elämänsä parhaaksi näkemällään tavalla niin kauan kuin muiden vastaavia oikeuksia ei loukata. Miksi minua pitäisi häiritä se etteivät ihmiset kalenterivuoden kääntyessä loppua kohti vietä pesäpäiviä vaan joulua tai peräti hanukkaa? Millä tavalla minulta on pois se etteivät kaikki ihmiset pukeudu kuten minä? Millä tavalla minua pitäisi häiritä sen jos toisilla on perheissään eri säännöt kuin meillä, niin kauan kuin valtion laki ja instituutiot mahdollistavat sen että perheessä eläminen on kaikille pohjimmiltaan vapaaehtoista ja perheessään läpeensä onnettomat voivat erota ja vaikka hakea eksälle lähestymiskiellon. Paitsi että yksilö voi valita elämässään kannattaa, muokata tai hylätä kulttuurin opettamia arvoja, voidaan esimerkiksi perheessä keskustella ja ratkoa arvoristiriitoja siinä missä roskapussinviemisristiriitojakin. Jos joku tahtoo pitää perheessään pitkiä arvokeskusteluja, miksi hän ei saisi hankkia puolisoa jonka kanssa joutuu niin tekemään? Miksi ihmisen pitäisi haluta mennä perhe-elämässään siitä mistä aita on matalin ja valita puolisokseen mahdollisimman helppo ihminen? Sitä varten puhuminen on keksitty että asioista saadaan sovittua.

Jokaisella meistä on omat juttumme, mutta mistä tämä halu pomottaa muita ja pakottaa heidät elämään samalla tavalla kuin itse elämme oikein nousee? Miksi koemme erilaisuuden uhkana itsellemme? Miksi haluamme suojella muita aikuisia ihmisiä heiltä itseltään lätkimällä sosiaalisia sanktioita niille jotka eivät elä ja ole juuri niin kuin me haluamme? Koemmeko erilaiset elämänvalinnat henkilökohtaiseksi arvosteluksi omillemme ja pelkäämme että jos Enemmistö alkaa elää tavalla jolla itse emme haluaisi elää, meidänkin on pakko? Jos koemme, eikö meillä olisi kiireellisempääkin tehtävää kuin muiden potkiminen, esimerkiksi selkärangan kasvattaminen? Yhtään katkarapuja ja kovakuoriaisia dissaamatta voi sanoa että selkärankaisuus on hieno keksintö. Etenkin hominideille.

Vaikka Vasemmistoliiton kuntavaaliehdokkaana olenkin sitoutunut vastustamaan rasismia, Filosofian puutarha taipuu alter egoksi joka voi yrittää ymmärtää muitakin. Niille jotka edelleen haluavat tunnistaa ympäristössään olevia uhkaavia ihmisiä ja ovat sitä mieltä että esimerkiksi vankilasta lomalla olevat väkivaltarikolliset, pedofiilit ja Tulevat Tappajat eivät ole uhkaavia vaan uhkana ovat muslimit, olen löytänyt sivuston jossa esitellään Muslimiasuja. Ihan vain jotta toiseksi suurimman maailmanuskonnon kannattajien tunnistaminen yhdellä silmäyksellä onnistuisi. Vaihtoehtoisesti voisi luopua kuvitelmasta että ihmisestä, hänen arvoistaan tai mielipiteistään voi tietää yhtään mitään pintaa tarkastelemalla ja totutella siihen ajatukseen että tänä teknologian ihmeiden luvattuna aikanakin ihmisiin on tutustuttava jos heidät haluaa tuntea.

...

Ai mitä? Pitääkö minun vielä harjoitella rasistien ymmärtämistä?

Kadotettu hyve

2011-11-16T20:09:00.002+02:00

Ylpeys on nykyään lähes kuolemansynti, mutta aina ei ollut näin. Aristoteleen, kuten monen muunkin antiikin filosofin mielestä ylpeys saattoi olla myös hyve. Siinä, kuten kaikissa muissakin asioissa oli keskiväli jota nykykielellä voisi nimittää vaikka terveeksi omanarvontunnoksi sekä liiallisuuden ja puutteellisuuden ääripäät: se ylpeys joka nykyään tunnetaan paheena ja nöyristely ja selkärangattomuus. Kristinusko teki ylpeydestä suuren paheen ja alistumisesta suuren hyveen, mutta minusta näyttää siltä että lopullisesti ylpeyttä on teilannut kapitalismi. Nykyään työntekijän on venyttävä mihin tahansa mitä työnantaja kehtaa vaatia, yrittäjän tehtävä mitä tahansa markkinat keksivät pyytää, ja lisäksi kun mietitään miten meidän tulisi elää, syödä ja pukeutua, puhe luisuu alta aikayksikön käsittelemään sitä mitä Muut meiltä odottavat tai peräti vaativat, tai vähintään sitä mitä he meistä mahtavat ajatella jos… Tarkemmin ajatellen, luulen että rippunen tästä mielenmaisemasta näkyy nykyään siinä millaisia intohimoja ja jyrkkiä mielipiteitä vaikkapa ruokakeskustelut ihmisissä herättävät. Jos emme saakaan Muilta odottamiamme kehuja, suutumme. Muiden täytyy tunnustaa että olemme oikeassa ja palkita ponnistelumme. Niin päädymme äkkiä samassa lauseessa haukkumaan muita ja surkuttelemaan sitä millaisia väärinymmärrettyjä pikku pyhimyksiä olemmekaan.

Mitä sitten on terve ylpeys? Ajattelen sen olevan hiljaista ylpeyttä hyvin tehdystä työstä- siis sellaisesta työstä jonka tuloksia saa kaupasta ostaa yhä harvemmin. Se ei ilmene itsetehostuksena, saatika muiden tuomitsemisena ja vähättelemisenä vaan mielihyvänä joka syntyy siitä että minä tiedän tehneeni parhaani. Terve ylpeys on rohkeutta olla oma itsensä, vaikka sitten erilainenkin. Jos joku arvostelee omanarvontuntoista ihmistä, hän voi tyynesti todeta: ”Minulla on minun juttuni ja sinulla on sinun juttusi.” Hän voi tarpeen tullen argumentoida valintojensa puolesta (mieluiten yleisellä tasolla), mutta jakamisen eikä kouluttamisen hengessä. Terveesti ylpeä ihminen tietää myös missä omat rajat menevät: hän ei ole valmis myymään arvokkuuttaan tai arvojaan eniten tarjoavalle. Hän tietää mitä haluaa ja tarvitsee eikä häntä ole helppo houkutella mukaan muoteihin tai villityksiin. Hän on se joka asuu vakauden saarella myrskyisessä maailmassa, se joka sekä häpeää että kehottaa muita häpeämään vain hitaasti, harkiten, perustellen. Terveesti ylpeä ei ole se turhantärkeä ihminen joka ei osaa nöyrtyä tai pyytää anteeksi jos siihen on syytä. Päinvastoin: se jolla on omanarvontunto tietää, ettei maailma lopu virheisiin tai niiden tunnustamiseen vaan päinvastoin menee askeleen eteenpäin. Tämä on taas yksi tapa sanoa, ettei terveesti ylpeän ihmisen omanarvontunne riipu myöskään ”kasvojen” tai silkoisen kulissin varassa. Luulen, että tarvitaan annos omanarvontuntoa ennen kuin voi olla itselleen armollinen, toinen itsellisyyttä jotta voisi tietää sen ettei muiden armottomuus oman epätäydellisyytensä tunnistavia ja tunnustavia kohtaan ole oma vaan niiden muiden häpeä.

En tiedä, onko kenelläkään kulttuuriimme kasvaneella luonnostaan tällaista tervettä ylpeyttä. Mutta minusta näyttää, että sen kasvattaminen olisi itse kullekin hyväksi. Marja Leena kysyi muutama postaus takaperin, mistä saada voimaa elää yksinkertaista, arvokasta elämää. Minä luulen, että yksi voiman lähteistä on vanha kunnon autarkeia, terve ylpeys, omanarvontunto, itsellisyys. Kadotettu hyve.

Käsityönurkassa ja keittiössä

2011-11-14T17:24:00.003+02:00

Vähän aikaa sitten meillä juhlittiin Kekriä joka on myös kotieläinten juhla. Kaikkien aikojen ensimmäinen kudontatyöni valmistui juuri sopivasti päästäkseen kekrilahjaksi parille piloillehemmotellulle jänölle. Lumi tutki tyylikästä, kanien suojavärien sävyihin kudottua mattoa ja totesi sen kelvolliseksi korvaamaan vanhan, vuoden aikana silputun maton.

Toisen maton tein ompeluhuoneeseen. Jostakin syystä pikku huoneen sisustuksesta on tullut kovin vaaleanpunainen- pinkki. Raidallinen matto sopii väreihin täydellisesti, ja kokokin on just eikä melkein sopiva ei-standardimittaiseen tilaan. Hapsut olisi tietysti voinut suoristaa kuvaa varten..

Kolmas pesänrakennusprojektini oli ottaa monen vuoden suunnittelun jälkeen työn alle kunnollinen (=ohuesta langasta virkattu) pitsiliina öljylampun alle. Synkkinä iltoina oli mukavaa väsätä pieniä lumihiutaleet mieleen tuovia kuvioita ja unelmoida valkeista hangista. Lanka DMC Cordonnet 60.

Talven odotusta paksumman langan parissa edustavat nämä neulakintaat (edelleen suomeksi, vaikka olen alustavasti vilkuillut YouTuben videoita venäläisestä pistosta), jotka tein pätkävärjätyllä yksisäikeisellä langalla. Langan käsittely sujui mukavasti ja lopputulos on niin lämmin että jos sivilisaatio alkaa nyppiä, näiden kanssa voi paeta vaikka Pohjoisnavalle.

Terapiaa tämäkin: näitä kuppikakkuja ei suinkaan tehty halloweenia varten, vaan ne esittävät marrashirviöitä. Siinä vaiheessa kun kuvaaminen muistui mieleen, suurin osa oli jo syöty... Ohje kakkusiin löytyy täältä. Minä käytin muffinsseihin omaa reseptiä, koristelun sen sijaan kopioin huolella.

Välillä olen leiponut terveellisempääkin iltapalaa, kuten raejuustoteeleipiä joiden päälle ripottelin ensimmäisiä ikkunalaudalta valmistuneita versoja. Tuoreen vihreän lisäksi arkista iltapalahetkeä on marrasaikana tarpeellista piristää ruusuisilla astioilla.

Rauhallisiin iltahetkiin kuuluu myös Ikuisuusristipisto, joka täytti hiljattain neljä vuotta. Tämä se vasta on kummallinen työ: toisaalta minun on mahdotonta kuvitella päivää jolloin se olisi valmis, toisaalta fakta on että työ on kuluneenakin vuonna edistynyt varsin paljon. Inspiraation puuskien välillä se nököttää varastossa kuukausitolkulla, tullakseen löydetyksi aina uudelleen.

Tässä yksityiskohdassa näkyy osa tämän vuoden edistyksestä. Nyt väsään tuota ruskeaa koria. Kuvassa työn koko on vähän luonnollista pienempi, mutta ei se ero kovin suuri ole... Täydellistä keskittymistä vaativaan työhön uppoutuminen vie ikävät ajatukset mennessään. Ja saahan tässä taas yhden annoksen tuikitarpeellisia värejä...

Helppoa, vaikeaa

2011-11-13T21:26:00.001+02:00

Elämän kohtuullistaminen on helppoa, kunhan alkuun pääsee. Sitten kun itselle on kirkastunut että kysymys ei tosiaankaan ole uhrautumisesta ja loputtomasta luopumisesta syyllisyydentunnon piiskaamana vaan hyvästä elämästä jonka resepti vain on hiukan toisenlainen kuin mistä kuulee eniten puhuttavan. Sitten kun ymmärtää ettei kaikkea tarvitse osata eikä jaksaa heti tai ikinä vaan että se mitä tänään jaksan tehdä riittää toistaiseksi ja että huomisesta on tärkeää tietää vain että samalla radalla jatketaan. Sitten kun ymmärtää ettei onni ole riippuvainen siitä mitä muut ajattelevat eikä etenkään siitä että yrittää olla niin kuin muutkin (eli oikeastaan sellainen millainen kuvittelee toisten, vähän fiksumpien ja parempien ihmisten olevan). On helppoa tehdä asioita joiden tietää sisältävän onnea, on helppo olla innostumatta asioista joiden houkutuksen tietää olevan hetkessä ohimenevää ja lopulta vain uupumusta lisäävää. Oravanpyörä ja kiireinen elämä houkuttelevat tasan niin kauan kuin jossakin sydämen sopukassa uskoo että ne sittenkin ovat palkitsevampia, parempia ja tavoiteltavampia kuin lempeä ja hidas elämä. Kun päinvastaisia kokemuksia kasautuu tarpeeksi, jossakin vaiheessa se usko vain katoaa eikä enää palaa.

Vaikeaa on kommunikoiminen. Se ei ole vaikeaa siksi ettei olisi mitään sanottavaa. Maailma on aiheita täynnä. Sanojakin löytyy kun sitkeästi etsii. Se on vaikeaa, koska kirjoittaminen edellyttää sitä että nostaa nenänsä siitä pienestä rauhan pesästä jonka on onnistunut ympärilleen kasaamaan ja päästää mieleensä taas suuren maailman laskemattoman monet epäkohdat. Se on vaikeaa myös siksi että kirjoittaminen edellyttää uskoa siihen että kirjoittaminen saattaa aikaansaada jossakin, kaukana katseen ulottumattomissa muutoksia parempaan. Se edellyttää toivoa paremmasta tulevaisuudesta omaa pihapiiriä laajemmassa mittakaavassa. Ja se edellyttää sitä että jaksaa vielä välittää maailman menosta ja ihmisistä. Nämä ovat resursseja joiden huomaan aina välillä olevan pelottavan vähissä. On hetkiä jolloin en millään tahtoisi ajatella maailmaa kotiportin ulkopuolella. Hetkiä jolloin muistan että kirjoittaminen, ehkä avaruuden asioita käsittelevää väitöskirjaa lukuunottamatta on minulle periaatteessa täysin vapaaehtoista, ja ahkera kirjoittaminen on vielä vapaaehtoisempaa. Periaatteessa ja teoriassa, siis.

Sitten lepään päivän, kaksi, viikonkin. Vastaanotan kiitollisuudella jokaisen lohdullisen sanan. Mietin, olisinko todella tyytyväinen jos sulkeutuisin omaan pieneen rauhaani. Olenko aidosti sitä mieltä että olen tehnyt oman osani ja maltan jättää maailman murheet toisille harteille (joita kuitenkin löytyy). Ei, enpä ole, vielä enkä varmaan pitkään aikaan. Muistan, että kommunikaatio on yhdessä suhteessa ihan samanlaista kuin kohtuullistaminenkin: tärkeintä ei ole tulos vaan se että yrittää aina vaan.

Kulutushulluus ja -humala

2011-11-12T19:15:00.008+02:00

Olen taas erehtynyt lukemaan uutisia. Ajatelkaapa tätä: jäyhät suomalaiset jotka eivät osoita mieltä, jotka nukkuvat varmuuden vuoksi vaaleissakin ja jurisevat mielipiteitään korkeintaan nimettömässä nettikeskustelussa, voivat sittenkin kärsiä huomattavaa epämukavuutta kuten jonottaa tuntikausia ulkosalla, rynnätä, sännätä, käyttäytyä aggressiivisesti kuin pamplonalainen härkälauma. Kun vain oikeaan hermoon osutaan, ja sen hermon nimi on Erikoistarjous. Kun läppäreitä myydään puoleen hintaan, maailman rikkaimpiin kuuluvan kansan jäsenet saavat hetkessä aikaan hengenvaarallisen tungoksen. Liikkeen avajaistarjoukset saavat kiireiset helsinkiläiset muodostamaan satojen metrien jonoja. Erilaisilla hulluilla päivillä vähiten hullu ilmiö on normaalisti kaupan valikoimiin kuulumattomista sekundaeristä pyydettävät hinnat. Jälkikäteen lehdessä haastatellaan naista joka on taistellut itselleen tarjousläppärin:”Päätin, että vaikka henki menisi, en anna konetta noin röyhkeälle tyypille.” Siinä on ihminen joka tietää mikä elämässä on tärkeää ja minkä eteen kannattaa taistella: läppäri sataysiysi, ovh kolmeysiysi.

Kannattaako tähän edes kuiskata, että on olemassa sellainenkin asia kuin inhimillinen arvokkuus? Sellainen tärkeä ja hauras asia joka tallautuu jalkoihin ensimmäisessä tungoksessa. Sitäkö varten kaukoidän tehtaiden ylityöllistetyt kokoojaorjat raatavat itsensä itsemurhan partaalle jotta rikkaan länsimaan asukkaat saisivat jyrätä toisiaan halvan tavaran kiilto silmissä? Ja ovatko nämä tavarat edes arvokkaita? Ovatko ne aarteita joista tulee onnellisten ostajien perintökalleuksia? Eivät tietenkään, vaan nopeasti kuluvaa ja särkyvää roinaa jota pienetkin pirtit ovat jo ennestään pullollaan niin että kodinjärjestämiseenkin on jo tarjolla ammattiapua. Mikä halvalla tulee se myös helpolla menee.

Tällaiset uutiset saavat minut miettimään vakavasti, kannattaako tässä edes yrittää. Mitä ihmettä filosofilla voisi olla sanottavana tällaisille ihmisille? Mitä me muutamat yrittäjät vielä täällä teemme horisemassa arvoista, kauneudesta, kestävästä viisaudesta ja vaatimattomasta, arvokkaasta elämästä? Liisan pojan ajatusta lainatakseni: ehkäpä toisin ajattelevien paras kohtalo on tulla korkeasti koulutetuiksi mettäpöllöiksi jotka elelevät pieniä hiljaisia elämiään korvessa, kaukana pahasta maailmasta. Ehkäpä on täyttä utopiaa yrittää tuottaa maailmaan sen enempää hyvää kuin mikä on tarjolla niille jotka ripustavat linnunpönttöjä ja viljelevät pientä kasvimaataan. Ehkäpä niiden monien ihmisten jotka ihmettelevät onko filosofia oikea ammatti ja vaativatko jotkut ajattelemisesta palkkaa, kysymysten takana on järjen hiven. Sen olen jo huomannut että monet eivät filosofeja tämän yhteiskunnan kekkereihin kaipaa. Näiden uutisten jälkeen epäilen entistä tarmokkaammin, että enpä taida minäkään tähän seurakuntaan kuulua, en.

Synkän hiljaisuuden jumala

2011-11-11T13:32:00.005+02:00

Aina välillä kirkosta kuuluu myönteisiäkin uutisia. Jospa vain ne uutiset eivät maistuisi jotenkin pohjaan palaneilta, kuten se että Helsingin seurakuntayhtymän kirkkovaltuusto on päättänyt lakkauttaa tukensa kolmelta homoja ja naispappeutta vastustavalta järjestöltä. Hurraa- paitsi että mitä ihmettä te teitte tällaisia järjestöjä tukemassa alun perinkään? Sen vielä joten kuten ymmärrän, että ajatus siitä että homot ovat samanarvoisia syntisiä kuin muutkin, on uusi. Vaikeampi on käsittää sitä miten naispappeus, joka tuli sallituksi jo vuonna 1986, herättää edelleen intohimoja fundamentalistipiireissä.

Pitäisikö tilanteen ratketa vetoamalla traditioon? Esimerkiksi näin: "Naisia on sallittua syrjiä ja julistaa pappisvirkaan kelpaamattomaksi koska niin on aina meillä tehty." Tässä on vain se pikku ongelma, että täsmälleen samalla argumentilla voidaan puolustaa montaa muutakin vääryyttä, orjuudesta alkaen. Ei pidä unohtaa että uusi testamentti ei kritisoi orjuusinstituutiota sanallakaan vaan tyytyy toteamaan että orjien tulee olla kuuliaisia isännilleen. Iik, nykyajan kristilliset kirkot rikkovat selkeästi Traditiota! Toisen suositun argumentin, ”erilaiset mutta samanarvoiset” vesittää tehokkaasti se jos erilaisuuden perusteella toisille on tarjolla sellaista arvostusta, valta-asema, urapolkuja ja niihin liittyviä hyvinkin maallisia etuja joista toisten on turha unelmoidakaan. Toki katoliset naiset saavat valita uskonnollisen elämän nunnina siinä missä miehet saavat ryhtyä munkeiksi, ihan muuten vain kirkollisessa marssijärjestyksessä nunnat kulkevat munkkien takana ja nunnaluostari on riippuvainen miespapin palveluista kun taas munkkiluostarissa ei ole naisille mitään sijaa.

Mutta miksi tilanne on näinkään monimutkainen? Miksi kirkkojen on rämmittävä pölyisissä alkuperäistekstien pinoissa ja väänneltävä klassisen kreikan sanoja kuin tiskirättejä? Jahve-jumala on inspiroinut paksun kirjan, mutta nyt hänen mielipiteestään vallitsee suuri epävarmuus. Minulla olisi yksinkertainen ehdotus siihen miten asiasta vihdoinkin saataisiin selvyys. Siihen ei tarvita kirkolliskokouksia eikä eri kantojen edustajien kärsivällistä kuuntelemista. Siihen tarvitaan vain yksi olemassaoleva jumala sekä joukko ihmisiä jotka vilpittömästi tahtovat tietää Hänen mielipiteensä. Ehdotukseni on: kysykää siltä jumalalta. Tai, jos ette usko että jumala puhuu selvää suomenkieltä, järjestäkää koe. Vaikkapa näin: kutsutaan paikalle joukko Naispappeja ja Miespappeja. Kumpiakin täytyy olla monta siltä varalta että jumala katsoisi aiheelliseksi paheksua joidenkin ihmisten pappeutta muun syyn kuin sukupuolen perusteella. Kirjaimellisen raamatuntulkinnan perusteella, mahdollisia syitä ovat esimerkiksi silmälasien käyttö (3 Moos 21:20) tai naimattomuus (1 Tim 3:2 mukaan seurakunnan kaitsijan tulee olla yhden, ei nollan, vaimon mies). Toinen mahdollisuus on tietysti tehdä kokeeseen osallistuville taustaselvitys, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan selvityksissä voi olla vaikea tunnistaa sellaisia 1 Tim 3: 2:ssa mainittuja vikoja kuin vieraanvaraisuuden puute, ahneus tai lasten kurittomuus. Kun koejärjestely on saatu selväksi, kaikkia pappeja pyydetään vaikkapa siunaamaan joku. Koska siunaaminen on ymmärtääkseni maaginen toimitus, pitäisi muutaman päivän päästä olla selkeästi nähtävissä, kuka on tullut siunatuksi ja kuka ei. Jos kukaan naispapin siunaama ihminen ei koe elämässään siunausta mutta miespappien siunaamat ihmiset kokevat, voitaneen päätellä ainakin alustavasti ettei nainen voi toimia pappina. Jos selvää eroa ei havaita, täytyy päätellä että joko papin sukupuolella ei ole jumalalle merkitystä, asia ei kiinnosta jumalaa tai peräti että jumalalla on eksistenssiongelmia. Kaikissa näissä tapauksissa papin sukupuoli on yhdentekevä.

Joten: jos Jahve on eksistenssin syrjässä tukevasti kiinni oleva, voimallinen ja kirkkoaan johdattava jumala jota miellyttävät ihmiset jotka vilpittömästi pyrkivät miellyttämään Häntä ja tottelemaan Hänen ohjeitaan, miksi kenellekään ei ole tullut mieleen pyytää Häntä ratkaisemaan tätä repivää ja monia Hänen seuraajiaan surettavaa tilannetta? Eikö kukaan todella tahdo tietää selvää vastausta? Vai onko pelkona kenties se että kysymykseen vastaisi vain suuri, uskoa horjuttava hiljaisuus?

Haurauden kilpi

2011-11-08T21:16:00.005+02:00

Ydinasevaltiot kasvattavat arsenaaliaan. Aseisiin riittää tähtitieteellisiä summia maailmassa jossa ihmiset näkevät nälkää, ympäristö pilaantuu ja tieteessä eletään niukentuvien budjettien aikaa. Israel haaveilee pitkänmatkanohjuksista, Iranillakin on kohta ydinase. Entisten sorrettujen unelma näyttäisi olla sortajaksi tuleminen. Vaikka eihän siitä kenenkään mielestä ole kyse vaan siitä että Meillä pitää olla aseet, kun muillakin on. Ja maailma on vaarallinen paikka. Väkivaltaisen maailman rakentamiseen on monia syitä. Ne kaikki ovat huonoja. Jos saisin tilaisuuden, haluaisin kysyä ydinasevaltioilta, tai itse asiassa jokaiselta jonka mielestä Meidän asevarustelu on hyvä idea, yhden ainoan kysymyksen.

Millainen elämä on elämisen arvoista?

En tiedä, kuinka pasifismini tosipaikan tullen pitäisi, enkä toivottavasti saakaan sitä koskaan selville. Jotakin tiedän kuitenkin: sen että en halua selviytyä hinnalla millä hyvänsä. Jos minun olisi selviytyäkseni tapettava, tuhottava ja hävitettävä, sitten mieluummin poistun maailmasta. Paha korruptoi, äärimmäinen paha korruptoi äärimmäisesti.

Suomenuskossa ajatellaan, että ihmisellä on kolme sielua: löyly, Esivanhemmilta periytyvä luonto ja minuuden ydin, itse. Ensi alkuun kummalliselta kuulostavassa ajatusrakennelmassa on paljonkin järkeä, kun sitä alkaa tarkemmin miettimään. Klassisessa hyve-etiikassa ajatellaan, että ihmistä määrittävät ennen kaikkea hänen tekonsa. Ruumiin selviytyminen ei riitä: selviytymisestä voidaan oikeastaan järkevästi puhua vasta, jos myös minuus –suomalaisittain itse- selviää. Maailman mahtavista en tiedä, mutta minulla itse aivan varmasti sisältää muutaman parhaista puolistani, kuten rauhantahtoisuuden. Tämä on haurauden kilpi: tiedän, että itse on hauras sielu. Se kuuluu rauhan maailmaan, ja vaikka ruumis mahdollisesti voi elää brutaalia ja julmaa eksistenssiä, pelkkä eksistenssi on vähäarvoista kaiken paitsi järjettömiin mittasuhteisiin kasvaneen kuolemanpelon valossa. Aivan kuin ihmiselle olisi hienoa nähdä se päivä jolloin hän on yksin savuavien rauniokasojen valtiaana. Asevarustelun taustalla on usein ajatus siitä että rauha on mahdollista silloin kun valmius sotia on tarpeeksi korkea. Tässä ajattelussa rauha ei lopulta ole muuta kuin kauhun tasapainoa tai korkeintaan sitä ettei kenelläkään ole hyviä motiiveja ryhtyä sotaan. Sopua ei ole, sillä aina täytyy olla epäluuloinen, aina täytyy olla varuillaan, aina täytyy varustautua. Aina täytyy pelätä.

Mitä minusta on jäljellä sitten kun olen luopunut rauhantahdostani, rohkeudestani, lempeydestäni, hyvästä sydämestäni, kaikista hyveistäni sitä mukaa kun Pärjäämisen ja Selviytymisen julmat jumalat vaativat niistä luopumista. Onko enää olemassa muuta kuin surkea varjo siitä mitä joskus oli? Sen varjonko olemassaolon jatkuminen on arvokasta? Se varjoko osaisi elää hyvää elämää rauhassa ja sovussa muiden selviytyneiden kanssa?

Sodassa ihminen voi menettää henkensä, terveytensä, mielenterveytensä, vapautensa, kansalaisoikeutensa ja yhteiskunnan rauhan aikana yksilölle suoman monimuotoisen turvan. Nämä ovat suuria menetyksiä. Usein sodan pitäminen todellisena vaihtoehtona vähättelee niitäkin, mutta ehkäpä, on olemassa tilanteita joissa vapaan yhteiskunnan puolustaminen on tarpeellista. Sodan todellisen hinnan lisäksi pitäisi kuitenkin kysyä muutakin kuin mitä sotimisen sijasta sortoon alistuva yhteisö menettää. Mitä menettää maailma joka tuhoaa rauhan ihmiset ja kansat ja alistaa ne jotka eivät sotaa tunne eivätkä tahdo sitä valita? Minä sanoisin, että se menettää toivon.

Hiljaiset perivät maan, sillä se joka yrittää ottaa maan ja hävittää sen asukkaat menettää itsensä ja muuttuu ihmishirviöksi. Eräässä hyvin perustavassa mielessä, sen tien valinnutta ihmistä ei enää voiton jälkeen ole.
Maa joka hänen käteensä jää ei ole se vihreä, turvallinen ja rauhallinen maa jota hän himoitsi vaan marras joka ei tyydytä vallanhimoa eikä edes turvallisuuden kaipuuta. Rauhan ihmisiä voi orjuuttaa, nöyryyttää, karkottaa ja tappaa. Mutta niistä jotka valitsevat kilvekseen haurauden, ei koskaan voi tulla hirviöitä. He voivat kadota mutta eivät hävitä.

Kausiruokaa marraskuisessa keittiössä

2011-11-07T11:41:00.001+02:00

Kun puutarhasta saatava sato rajoittuu syksyn runsaiden viikkojen jälkeen lehtikaalin lehtiin ja muutamaan hassuun yrttiin, on keittiön taas aika muuttua. Varastojen täydentäminen vaihtuu niiden tyhjentämiseen, tomaatit ja salaatinlehdet porkkanoihin ja sipuleihin. Talven saapuminen ei tarkoita alistumista kalliimpiin ja huonolaatuisempiin vihanneksiin eikä syksyn satorunsauden vaihtumista monotoniseksi kitkutteluksi. Talvi on oma vuodenaikansa jonka miellyttävän sujumisen eteen on vuoden mittaan tehty paljon työtä. Mutta jos kausiruokailun motivaationa on aatteen palon lisäksi unelma monipuolisemmasta ja hauskemmasta ruokavaliosta, sitä työtä on tosiaan täytynyt aikanaan tehdä.

Kausiruuasta innostutaan usein alkusyksystä, silloin kun satoa tulee ovista ja ikkunoista. Tänäkin vuonna näin vaikka miten monta lehtikirjoitusta joissa hehkutettiin kausiruuan trendikkyyttä. Veikkaan, että trendi voi osoittaa laantumisen merkkejä heti kun syksyn lyhyet rikkaat viikot ovat ohi. Yhdessäkään lukemassani jutussa ei nimittäin paljon puhuttu säilönnästä tai säilykkeistä, ja toisaalta talvikaudelle sopivien ainesten lista on lyhyenpuoleinen: juureksia, perunaa, viljatuotteita, papuja ja linssejä, kaaleja, hiilijalanjäljen kannalta myös laivalla rahdatut sitrushedelmät ja banaanit sopivat jos ei liikaa huolehdi kemikaalijäämistä. Kuulostaisi suoraan sanottuna surkealta verrattuna muiden vuodenaikojen, etenkin alkusyksyn, tarjontaan. Onneksi varastossa on täydennystä: omenia mehuna, siiderinä, soseina ja piirastäytteinä, monenlaisia marjoja pakastettuina, hillottuina ja likööriin säilöttynä, kuivattuja ja pakastettuja metsäsieniä, erilaisia papuja pakkasessa, vahvaa valkosipulia, ikkunalaudalla idätettyä voileipäkrassia. Siinä missä kesän ja syksyn satoa saa ostaa torilta, ovat talven sulostuttajat vaikeampia löytää ja toiseksi niin kalliita ettei niistä olisi kuin satunnaisiksi vieraiksi ruokapöydässä. Mutta kun kesällä ja syksyllä on ahkeroinut, on talven kynnyksellä tallessa ruokavarasto joka tekee talven ruokalistasta ainutlaatuisen ja houkuttelevan.

Toinenkin haaste talviruuassa on: kun tuoreen (ja ihan sattumalta kalliin ja helposti pilaantuvan) ravinnon ylivertaisuutta on hehkutettu vuosikaudet, taito valmistaa erinäköisistä juurimukuloista, säilykkeistä ja muista talven aineksista hyvää ruokaa, on päässyt rapistumaan. Tähän hätään apua voi etsiä kirjakaupoista, divareistakin voi vielä löytää keittokirjoja ajalta ennen lentotomaatteja. Kausiruokatrendi on tuonut internettiinkin reseptirunsauden. Ehkäpä ainesten käyttöön sisältyvät hankaluudet kielivät myös isommasta muutoksesta johon kausiruokailijan on sopeuduttava: siihen ettei muutama luottoresepti riitä vaan ruokalistan on tosiaan elettävä ja muututtava vuoden kierron mukana. Sopeutumisen haasteiden parissa vierähtää helposti useampikin vuosi, mutta jos on sitkeä, jonakin marraskuisena päivänä voi havahtua huomaamaan, että tässähän eletään kuin kuninkaat. En ole oikein varma siitä miten hyvin pitkäjänteistä ajattelua ja työtä vaativa kausiruokailu sopii trendiksi, toisten hetken ilmiöiden sekaan. Hieman hitaammin ajatellen, siinä on paljon onnea. Myös talven tullen.